Jaksan päivästä toiseen hämmästellä täkäläistä liikennekulttuuria. Äänitorvi on varmaankin kuluvin (!) osa autossa kuin autossa. Tööttäämiselle on kaiketi tarve, sillä liikennesääntöjä ei joko ole tai sitten niitä ei järin paljon noudateta. Autot näyttävät ajavan aina ylinopeutta. Kaupunkialueella saa ajaa kuuttakymppiä ja hyvillä pääteillä maantieajon nopeusrajoitus on 120 km/h. Ylinopeussakkojakin ropisee ja tien päällä liikkuessa olen nähnyt jo monta ratsiaa. Hatakan Pauliina kertoi, että valkoihoinen voi joutua suoralta kädeltä putkaan, jos jää kiinni ylinopeudesta. Lisäksi rapsahtavat tietysti kunnon sakot, valkoisen miehen lisällä.
Suojateitä olen täällä pääkaupungissa nähnyt tasan kolme kappaletta. Ainakin kahdessa niistä on myös liikennevalot, jotka eivät koskaan minun nähteni ole näyttäneet jalankulkijalle vihreää. Tienylitystaktiikoita on monenlaisia. Liikenteenjakajissa on tosi hyvä kävellä ja odotella sopivaa rakoa tien ylitykseen. Liikenteenjakajat toimivat myös lehdenmyyntipisteinä ja paikallisina työvoimatoimistoina.
 |
| Lehdenmyyntipiste. |
 |
| Työvoimatoimisto. |
 |
| Ondangwan päätiellä riittää liikenteenjakajaa kävellä. |
Kaikkein eniten ihailen kuitenkin erittäin taitavia keskiviivalla seisoskelijoita. Rohkeimmat heistä eivät vain ylitä tietä vaan kävelevät ilmeenkään värähtämättä pitkin keskiviivaa. Liikenteenjakajissa jo itsekin kävelen ihan luontevasti, mutta tuohon keskiviivalla seisoskeluun en taida tällä reissullani ruveta. Olen usein miettinyt, kuinkahan monen varpaiden päältä on ajettu tietä ylittäessä.
Periaatteessa pelillä kuin pelillä liikkuminen on vaarallista. Autot kaahailevat ydinkeskustassakin, ja peltikolareita sattuu päivittäin.
Pohjoisen teillä ovat lisävaarana kotieläimet, vuohet, lehmät ja aasit, joita on tien vierillä enemmän kuin Lapissa poroja. Pimeän tultua eläimiä on lähes mahdoton havaita. Heijastimia ei tietenkään ole edes ihmisillä, joten pimeällä tiellä kävelijöiden on itse huolehdittava turvallisuudestaan. Lehtisen Jarmo ajoi muutama päivä sitten Windhoekista tullessaan aasin päälle. Auto meni kai aika ruttuun ja aasilta lähti henki, mutta muuta ei onneksi sattunut.
 |
| Tämän onnettomuuspaikan ohi ajoimme matkalla pohjoiseen. |
Pyöräilijöitä täällä on todella vähän ja heidän paikkansa on kaahaavien autojen seassa, koska pyöräteitä ei ole lainkaan. Täällä olisi kyllä hyvät maastot pyöräillä, vähän samanlaista mäkeä ja kukkulaa kuin Keski-Suomessa. Taitaisi mennä melkein korkeanpaikan treeninä, kun koko ajan ollaan yli 1 600 metrin korkeudessa. Kaikki pyöräilijät, joita olen täällä nähnyt, ovat enemmän tai vähemmän kilpaurheilijan näköisiä ja useimmiten valkoihoisia. Jalankulkijoille on suurimmassa osassa ydinkeskustaa omat kiveyksensä ja muualla vähintäänkin jokin hiekkalevike tien vieressä, jossa sitten tavataan tallustella.
Itse olen harrastanut tuota tallustelua melkeinpä päivittäin, koska on mukava välillä liikkuakin ainaisen taksissa istumisen sijasta. Riippuu vähän, keneltä kysyy, onko valkoisen naisen turvallista kävellä yksinään, mutta toistaiseksi minua eivät ole häirinneet muut kuin monenlaiset valkoisen naisen kosijat, joita löytyy kyllä myös taksikuskeista. Toisten mielestä myöskään taksilla valkoinen nainen ei voi ajaa yksinään, joten jos kuuntelee heitä kaikkia… Liialliseen turvallisuudentunteeseen täällä ei tietenkään sovi heittäytyä, mutta onneksi jo lentolippuja varatessani sain matkatoimisto Koononolta hyvät turvallisuusohjeet.
Taksikulttuuri on täällä ihan oma lukunsa. Yleensä taksin kyydissä istutaan eräänlaisia etappeja, jotka maksavat aina 8 dollaria henkilöltä. Jos etappi on pitkä, hinta tuplaantuu. Jos haluaa kyydin kotiovelle, hinta on myös 16 dollaria, mutta lisäksi on osattava neuvoa kuljettaja perille, sillä suurin osa heistä ei tiedä katujen eikä teiden nimiä, ja kartanlukutaito on aivan nolla. Tavallisesti taksikuskit pyrkivät keräämään kärrynsä aina täyteen samaan suuntaan menevistä ihmisistä, jotta saavat mahdollisimman hyvän hinnan ajolta. Töötillä ilmoitetaan jalankulkijoiden ohi ajaettaessa, että vielä mahtuu… Hieman korotettuun hintaan (20 dollaria) monet kuskit ovat vieneet minut saman tien kotiovelle, eivätkä ole jääneet odottamaan muita kyytiin.
 |
| On tässä näin monta kaistaa... |
 |
| Takseja on Windhoekissa kuulemma 7000. En ihmettelisi yhtään, vaikka olisi tottakin. |
Useimmiten taksikyytini ovat olleet onnistuneita, mutta kerran lähdin Maerua mallin ostoskeskuksesta niin kauhean kaupankäynnin tuloksena, että melkein itsellekin jäi paha mieli kun jouduin hyppelemään kuljettajan ja auton luota toiselle, väittelemään maksusta, odotusajasta jne. Maanantaina otin taksin luontevasti paikallisten tapaan punaisista liikennevaloista (poiskin voi ihan hyvin jäädä valoissa) ja toisen taksin lennosta. Nämä kyydit ovat olleet myös mukavampia kuin ostarin sadat kuskit, jotka k a i k k i haluavat viedä sinut kotiin – sitten kun auto on täynnä ja hinnasta on päästy sopimukseen. Yhtenä päivänä pyysin taksikuskia viemään minut keskustaan ja jättämään toisen pääkadun varteen sitten kun sanon. Kuski oli innokkaampi haaveilemaan valkoisesta vaimosta kuin keskittymään ajamiseen, ja pyörimme sitten ihan kunnolla ympyrää ennen kuin pääsimme edes suurin piirtein sinne, minne olin menossa. Minä tietysti neuvoin meidät sieltä eksyksistä pois. Siis ollapa taksikuski, joka ei osaa ajaa keskustaan!!! Ei niin kauhean ammattitaitoista saati kannattavaa bisnestä näillä bensanhinnoilla.
Käsitöitä ja matkamuistoja saa paitsi Craft Centrestä myös katujen varsilta. Tässä kuvaa ydinkeskustan kävelykadulta Vernhill parkin edestä. Kojuja on myös Fidel Castron varrella.
Kaupungin keskellä on kaunis Zoo Park.
