Tämän tarinan loppu

Nyt on "hetki" aikaa kulunut kotiinpaluusta. Olin ajatellut kirjoittaa blogini viimeisen kirjoituksen hieman aikaisemmin, mutta kuten kaikki tietävät, Suomessa ei ole aikaa kirjoitella blogeja. Ainakaan minulla! Arkirutiinit kahdeksasta neljään -töineen alkoivat välittömästi, plus kaikki muu aktiviteetti, joka täyttää työn ja nukkumisen väliin jäävän ajan. Vaan johan sitä oli saanutkin koko syksyn hengähtää! ;) 

Paluulento kotimaahan oli melkein yhtä sujuva kuin menomatkakin. 
Windhoekista Johannesburgiin katselin kauniita maisemia ikkunapaikalta.

  Oma varjo.

Ihanan ostospaikan, Out of African edessä viihdyttämässä oli
poikatrio, joka soitti hittejä Pata patasta Leijonakuninkaaseen
marimboilla ja djembellä lauluaan säestäen.

Lentokentällä oli pitkä vaihtoaika. Viimeiset tuliaiset ja vielä muutaman cd:n hamstrasin kentältä. Vinkki vinkki, hintataso esimerkiksi Out of Africassa oli samaa luokkaa tai jopa halvempaa kuin Namibiasta hankkimieni tuliaisten, joten lentokentällekin voi huoleton jättää matkamuistojen hankinnan. Valikoimassa on melkein kaikkea ja vielä vähän enemmän. Lontooseen laskeuduimme myöhässä, joten jatkolennolle piti mennä suorinta tietä. (Shoppailuille ei uskaltanut samaan tapaan kuin menomatkalla, jolloin tiukan aikataulun vaihdolla kävin hankkimassa itselle reissurannekellon!). Helsinki - Vantaalla oli joulukuun 16. päivänä vetistä ja lämmintä. Onneksi. Kummitäti oli vastassa paksun takin kanssa. Onneksi.  


Jäin yhdeksi päiväksi kummien luo Helsinkiin ennen Ouluun paluuta. Sisäinen kelloni oli tottunut auringon rytmiin, ja ensimmäisenä päivänä pimeän tultua tuntui siltä, että kohta kai on aika mennä nukkumaan. Suomessa se kuitenkin tarkoitti sitä, että nyt olisi vielä neljä tuntia aikaa jouluostoksille kauppakeskuksessa. Ensimmäisenä aamuna Oulun-kodissani heräsin ja totesin vielä olevan pimeää. Ajattelin jatkaa unia, mutta vilkaisin kuitenkin kelloa. Puoli kymmenen... No, näiden parin harhautuneen ajatuksen jälkeen sitä elettiin taas ihan täysillä pimeää vuodenaikaa kelloa vilkuillen ja sen mukaan elämää rytmittäen.


Namibia on kuitenkin pyörinyt mielessä myös tämän kevään aikana. Olen käynyt pitämässä lyhyen puheenvuoron lähetyksen ajankohtaispäivillä ja Kaukovainion lähetyspiirissä näyttämässä kuvia ja kertoilemassa syksystä. Kaukovainion lähetyspiirin tukikohteena on Paulinumin seminaari, joten he olivat innokkaina kuulemassa uusimmat uutiset sieltä. Vaikka kotiinpaluu olikin tietysti mukava, Namibia-materiaalin katselu saa mielen haikeaksi ja mielessä pyörivät uudet tuttavuudet ja monet mukavat muistot ja kokemukset, joita mieli prosessoi varmasti vielä pitkään.  


Namibiasta kaipaamaan jään kaikkialla kuuluvaa hyräilyä ja lauleskelua. Myyjät, siivoojat, liikkeiden asiakkaat, taksikuskit, ihan kaikki, lauleskelevat töitä tehdessään tai kuljeskellessaan. Ihanaa musiikkia radioissa ja kaupoissa. Kosiskelevia miehiä. ;) Sitä, että koskaan ei voi lukita itseään kotinsa ulkopuolelle, sillä ovia ei saa lukkoon ilman avaimia. Katkoviivoitettua elmukelmua. Valmiiksi arkitettu leivinpaperi on turhuutta, katkoviivoitettu kelmu ei.


Kaipaamaan en jää jättimäisiä hämähäkkejä tai jokapäiväistä mietintää siitä, onko jonnekin turvallista mennä ja mitä sinne voi ottaa mukaan. En myöskään aikataulujen pitämättömyyttä ja perättömien lupausten antamista. Tai miljoonia avaimia. Kyllä, samalla asialla voi olla sekä hyviä että huonoja puolia. 


Viimeisenä Namibian-päivänäni lähetin itselleni 8-kiloisen postipaketin, johon pakkasin vanhoja vaatteita, afrokankaita ja -vaatteita sekä strutsinmunankuoria. Arvioidun toimitusajan sanottiin olevan neljästä kuuteen viikkoa. Sanotaan nyt, että helmikuun lopulla alkoi tulla sellainen epätoivoinen olo, että paketti ei sittenkään taida tulla perille. Viime perjantaina, maaliskuun 8. päivänä paketti viimein saapui Ouluun. 

Postimerkkiharrastajalle parit merkit siitä...

Paketti oli päältä (niin kuin muuten kaikki täällä näkemäni Namibian-postikortitkin), sen näköinen, että olisi kerran jos toisenkin saanut kosketusta mereen ja lisäksi muita kolhuja. Pääpiirteissään kaikki sisällä oleva oli kuitenkin kunnossa ja siistinä. Strutsinmunista kaksi viidestä oli saanut hieman säröä pintaansa. Kasassa kuitenkin kaikki, ja kun munien loppusijoituspaikka on todennäköisimmin vasaran alla, ei haittaa. Sitä ennen aion nauttia munista suuruudenhulluina pääsiäiskoristeina! 

Näin kolmen kuukauden jälkeen on jo unohtunut yllättävän paljon asioita. Paljonko mikäkin maksoi, kuinka pitkä matka jostakin oli johonkin, mikähän tuon ihmisen nimi oli, mikäs tuo katu olikaan... Onneksi on blogi. Olen jo itsekin joutunut lueskelemaan kirjoituksiani tietoa etsiessäni. Blogi on kuitenkin tällä erää valmis ja seuraavaksi työlistalla on valokuvakirja muistoista. Ennustan, että siihen menee vuosi tai vuosia, sillä edellisen Afrikan-matkan albumikaan ei ole vielä valmis, vaikka matkasta on jo neljä vuotta. Todella toivon parempaa työmotivaatiota tälle hankkeelle. :)


Iloisiin kuulemiin ja näkemiin! Kiitos teille lukijoille kanssaelämisestä!! :D 

Viimeiset viikot Windhoekissa

Sadekausi on alkanut viimein oikein kunnolla. Joulukuun alussa satoi melkein joka päivä. Onneksi kuurot ovat olleet kohtuullisen lyhyitä ja alkaneet vasta iltapäivällä, joten ihan koko päivää ei ole tarvinnut katsella harmaata taivasta. Viimein oli pakko hankkia sateenvarjokin…

Sateenkaaren pää on aina samassa paikassa! :)

Olen liikkunut täällä enää vain ”Katutura-takseilla”, koska luottotaksiemme kellot alkoivat tikittää väärää tahtia ja taksia sai odottaa joskus tunninkin. Tänne saapuessani taksit tuntuivat aivan naurettavan hintaisilta ja saivat aikaan kuuluisaa säälintunnetta ja kukkaronnyörit löysiksi. Myöhemmin kuulin, että he saattavat tienata jopa tuhat dollaria päivässä. Kun ei juurikaan ole  muuta julkista liikennettä tarjolla, takseja käytetään paljon! Nykyään en ole maksanut kyydeistäni sen enempää kuin todelliset hinnat (8/16 $) ovat, koska huristelen taksilla monta kertaa päivässä. Jos joku pyytää enemmän hintaa, jään odottamaan seuraavaa taksia. Ja vaihtorahat tippuvat käteen pyydettäessä, jos joku joskus yrittääkin vedättää. Muissa tapauksissa olenkin luopunut järkevistä (?) periaatteistani, vapauttanut säälinappulani ja alkanut antaa rahaa kaikenmaailman kaltoin kohdelluille. On oikeastaan ihan sama, ovatko he oikeasti siinä tilanteessa kuin väittävät olevansa vai ovatko vain keksineet helpon keinon ansaita rahaa. Minulle itselleni jää kuitenkin parempi mieli, jos en vain kulje ohi. Ja minulle muutama dollari ei ole mitään, mutta heille se voi olla paljon.

Pohjoisen reissun jälkeen elämä on ollut melkoista haipakkaa täällä Windhoekissa. Yhden päivän kävin Paulinumin kirjastossa tekemässä keskeneräiset hommat loppuun ja pari kirkkokeikkaa ehdittiin heittää vielä Sister and her sisters and her brother -kuorolla ennen kuin nuo sistersit lähtivät koto-Suomeen. Sen jälkeen on alettu valmistella Hatakoiden lähtöä Suomeen. Olen ollut lähinnä lastenhoitoapuna kotona tai erilaisissa tilaisuuksissa. Sitten on pidetty vielä pari kertaa Suomi-koulua ja tyttökerhoa.

Viimeiset pari viikkoa olen avustanut pakkaamisessa. Muutto maasta toiseen ei ole ihan samanlaista kuin maansisäinen muutto. Rahtina lähtevien laatikoiden sisältö on luetteloitava tarkasti, laatikoihin on laitettava erilaisia yhteystietoja, ne on numeroitava, punnittava ja mitottava. Ja sopivan rahtifirman löytämisessä on tietysti myös omat ongelmansa… ;) Minä olen mm. lajitellut kirjoja oikeille omistajilleen, sillä osa kirjallisuudesta on lähetystön, osa Lähetysseuran, osa Hatakoiden, sitten olen vähän pakkaillut ja lopulta hoitanut sihteerin hommia, eli kirjoittanut pakkauslistoja, kerännyt koko- ja painotietoja, printtaillut osoitetarroja jne. 70 laatikkoa lähtee jossain vaiheessa seilaamaan Suomeen.

Määäääki haluan Suomeen!

No ok sitten!

1.12. jouluvalot syttyivät keskustassa.

Kaupungin valoja ja kellahtanutta kuuta ihailemassa läheisellä kukkulalla.

Jos en ole koko täällä oloni aikana nähnyt kovin paljon suomalaisia Lähetysseuran väen lisäksi, joulukuun alussa alkoi oikea suomalaistapahtumien putki. Ensin veisattiin Kauneimpia joululauluja 4.12. Kristus kirchessä, joka sijaitsee ihan kaupungin keskustassa, Zoo parkin kupeessa.

Järjestelyt olivat Koivulahtien vastuulla ja minä pääsin vähän auttelemaan. Emerituspiispa Tomas Shivute piti puheen suomeksi! Hyvin sujui, vaikka Suomessa vietetyistä vuosista on aikaa jo kymmeniä vuosia. Lähetysseuran väellä reenailtiin muutamat laulut erilaisilla kokoonpanoilla esitettäväksi. Kirkkokahvit ja joulupuuro tarjottiin Suomen lähetystön residenssissä. Tästä vierailusta olin hyvilläni, koska itsenäisyyspäivävastaanoton aikaan olisin töissä. Lopulta kävi kuitenkin niin, että pääsin myös 6.12. juhlimaan. Ja sehän nyt oli melkein kuin linnanjuhlissa. Harmi vain, että sääkin oli melkein samanlainen kuin Suomessa. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla, ja vaikka hyvät telttakatokset olivatkin suojaamassa, juhlat loppuivat melko lyhyeen. 8.12. oli Windhoekin ensi-ilta dokumenttielokuvasta From Namibia with love, joka on suomalaisen Laura Meriläisen opinnäyte eteläafrikkalaiseen opinahjoonsa. Elokuva kertoi suomalais-namibialaisen lähettipariskunnan elämäntarinan ja siinä samalla raotti historiaa Namibian itsenäistymistä edeltäneiltä vuosilta. Koskettavaa katsottavaa. 

6.12. itsenäisyyspäivävastaanotolla Vocal Motion Six
Ari Koivulahdella vahvistettuna. Maamme-laulu.

Viimeinen viikko on tuttujen tapaamista, viimeisten tuliaisten etsimistä ja rentoilua. Pari kertaa olen jo ehtinyt Olympia swimming poolille. Sisäänpääsy on vaivaiset 6 NADia, eli noin 60 senttiä… Sääennusteen mukaan sateita ei ole tiedossa viimeisille päivilleni, joten nyt nautitaan!

Vihdoinkin kuvia ja tarinantynkää Etoshasta ja pohjoisesta

Vihdoinkin! Minua on ihan surettanut, että en ole voinut mitään ladata tänne blogiin, kun nettiyhteydet ovat olleet vähän ohuenlaiset. Omalta koneeltani en ole päässyt yli kuukauteen nettiin. Tukiasemana toimiva kännykkäni ei ole mitä ilmeisimmin ollut riittävä tuki. Nyt sain - naapurin tyttöjen Suomeen kotiuduttua - harjoittelijoiden mokkulan  käyttööni. Aluksi tämäkään ei toiminut, mutta tänä aamuna sitten viimein pääsin nettiin ja tulin heti käyttämään tämän ehkä ainutlaatuisen tilaisuuden hyväkseni.

Tässäpä ensi hätään kuvia loma- ja tutustumisreissultamme pohjoiseen marraskuun alusta. Kuvat ovat tietenkin iPhone-räpsyjä, kun edelleen ne olennaiset piuhat kameran ja koneen välille ovat väärällä pallonpuoliskolla. Onneksi iPhone sentään tekee automaattisesti kuvista todella hienonvärisiä! Muutamat hienot räpsyt 18-kertaisella zoomilla ovat safarioppaamme Willemin facebook-sivuilta kaapattuja.

Tissivuoret matkalla pohjoiseen. Oikea nimi ei jostain syystä jäänyt mieleen...

Matkalla on monenlaisia vaaroja.

Safarimajapaikkamme vain pari kilometriä
luonnonpuiston Andersson's gatelta, suosittelen! 

Ihanat, kovat patjat oli sängyissä. En vain nukkunut kovin
hyvin, kun ulkoa kuului monenlaisia ääniä ja vähän kylmäkin oli,
kun tuuli puhalsi teltan avoimista verkkoikkunoista läpi.  :)

Risuosastossa olivat kylpytilat ja keittiö. 

Ensimmäisenä päivänä kuvattiin lähinnä seeproja. 

"Mullon jano, sun lähteesi vettä..." Suurin osa
Etoshan juomapaikoista on  ihmiskäden rakentamia. 

Näin kuumana aikana eläimet ovat aika laiskoja ja liikkuvat niin kuin hidastetusta filmistä. Ne saattavat olla kylpemässä, juomassa ja makoilemassa koko päivän samalla waterholella.Tiet on rakennettu sen verran kauas juomapaikoista, että eläimet saavat olla rauhassa veden äärellä. Tietysti välillä eläimet liikkuvat myös teillä ja teiden yli, mutta minulle itselleni Etosha oli siinä mielessä vähän pettymys, että eläimet eivät olleet niin lähellä kuin esimerkiksi Tansanian luonnonpuistoissa.

Etosha toimii puistona hiukan eri tavalla kuin useimmat muut Afrikan luonnonpuistot. Vain Namibian Wildlife Resortsilla on lodgeja puiston sisällä, mutta palveluja tarjotaan kaikille puistossa liikkujille. Kolmessa lodgekeskittymässä on camping-alueet, uima-altaat, kauppoja, tankkauspisteet ynnä muita palveluja. Muut lodget sijaitsevat eri puolilla puistoa joko puiston porttien välittömässä tuntumassa tai hieman kauempana.

Matkaoppaamme Willem Minnaar ja matkanjärjestäjämme Chameleon Safaris (http://www.chameleonsafaris.com) palvelivat erinomaisesti. Hintaa kolmen päivän täyden palvelun Etosha-retkelle tuli vajaat 4000 NADia. Pienoinen pettymys oli se, että lupauksesta huolimatta emme lähteneet puistoon safariautolla. Tämä johtui siitä, että matkaan ei lähtenyt meidän lisäksemme muita. Toisaalta nyt ajelimme mukavammalla ilmastoidulla autolla ja saimme pitää hauskaa keskenämme. Viimeinenkin pettymyksen tunne haihtui siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei kovin moni muukaan puistossa kulje safariautolla. Tämä oli erilainen safari ja kokemisen arvioinen!

Noin 10 prosenttia luonnonpuistosta paloi vähän ennen matkaamme.
Tässä paikassa tuli on riehunut jo vähän aikaisemmin.

Springbokkeja on puistossa kymmeniätuhansia.

Safarilla voi olla myös näin rentoa. Okaukuejon
waterholella hieman ennen auringonlaskua.

Hienoja varjoja. 

Toisen päivän aamuna näimme leijonalauman ensimmäisellä juomapaikalla
sekä vilaukselta kaksi gepardia ylittämässä tietä. Tämä kaunokainen makoili rennosti
tienposkessa ja melkein jäi meiltä näkemättä.  Ulla meinasi tukehtua
aamupalajogurttiin huutaessaan: "There was a lion!"

Hui miten kaunis hän onkaan!

Etosha pan, joka sadekaudella täyttyy vedestä.
Valtavat 4731 neliökilometriä. 

Oi mikä ihana lämmin tuuli ja auringonpaiste. 

Etosha lookout.

Noin puolivälissä puistoa Halalissa. Näillä paikoilla jaksaa odotella eläinten saapumista pitempäänkin.

Baobab tree.

Norsuja polskuttelemassa juomapaikalla nimeltä Aus.

Oryx eli gembok. Yksi kauneimmista eläimistä. Tämän eläimen talja sopisi
kyllä minunkin lattiaani koristamaan. Toisena safari-iltana lodgen
grillissä paistui  gembokin lihaa ja todella hyvää oli!

Maailman ihanin eläin, Spotty-seepra.

Kyllä tässä ihan polski!

Safarilta suunnistimme Otjiwarongoon, jossa nukuimme yhden yön Out of Africassa.
Mukava B&B- + lodgemajoitus. Tässä lodgen uima-altaalla.  

Ja sitten lähdettiin perjantaina 4.11. suunnistamaan pohjoista Ambomaata kohti oranssilla bussilla. Lipun saaminen bussiin oli oma ruljanssinsa. Olimme lähdössä Windhoekista safarille tiistaiaamuna ja menimme ostamaan bussilippuja maanantaina, koska emme enää palaisi takaisin pääkaupunkiin. Lippuluukulla kuitenkin ilmoitettiin, että perjantain bussin lippuja myydään vasta keskiviikosta lähtien. Mistä lie lipunmyyjä nyrjäyttänyt nilkkansa, mutta bussilippuja ei todellakaan meille herunut. Työntekijöillä on täällä melkoisesti henkilökohtaista vaikutusvaltaa, (jota sitten kaikin tavoin käytetäänkin) mutta toisaalta sitten myös vastuuta.

Aikani luukulla aneltuani saimme kuin saimmekin liput bussiin. Lupasin maksaa vaikka Windhoekista saakka - vaikka nousisimme kyytiin Otjiwarongosta - ja niin kuulemma täytyisikin, koska muuten ei olisi paikkojakaan, sillä siihen mennessä bussi olisi jo ihan täynnä. Toinen lippuluukun naisista oli ystävällisemmällä päällä, kyseli kohteliaasti matkasuunnitelmiamme ja äkäisempi tokaisi sitten puolen tunnin mankumiseni jälkeen, että tuo toinen varmaan voi kirjoittaa teille liput. Näin tapahtui.

Reissultamme soitimme sitten moneen kertaan bussitoimistoon, ja varmistelimme, että tulemme kyytiin Otjiwarongosta. Soitimme perjantaiaamuna myös kuljettajalle, jotta tietäisimme olla oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa odottamassa bussia. Kuljettaja tunnusti ollessaan jo 45 minuuttia myöhässä saapumisaikataulusta, että ei ihan ehdi perille oikeaan aikaan. Nice. Olimme k o k o Otjiwarongon pällisteltävänä, käteltävänä ja kosiskeltavana Puma-stationin pihalla melkein puolitoista tuntia liian aikaisin...

Hikinen ja piiiiiitkä matka pohjoiseen täpötäpötäydessä bussissa. 

Meille oli jätetty etupenkit vapaaksi. Muuten bussi olikin ihan ammuttu täyteen. En ymmärrä, miten se ihmis- ja tavaramäärä edes mahtui sisään. Monilla tuntui olevan mukana koko omaisuus: peitot, tyynyt, patjat, hervottomat laukut... Ruumisarkkukin kulki tavaratilassa mukana. Ei tullut kysyttyä, oliko tyhjä vai täysi. Alkumatka sujui ihan mukavasti, mutta kun päästiin Ambomaalle, matkanteko sai eri tahdin. Ihmisiä jätettiin pois kuka minkäkin pensaan tai kummun kohdalla, lapsia käytettiin puskapissalla, vuohia, aaseja ja karjaa väisteltiin, välillä joku lähti ulos ja sitten odoteltiin ja kuunneltiin, kun kuljettaja huusi vihaisesti ja herraties mitä. Ihan oli kokemisen arvoinen tämäkin tapa liikkua.

Ovea availi ja sulki (ihan oli melko vahvalla narulla kiinni)
oikein söpöliini nuori mies. Siinä se meidän matkamme sitten rennosti sujui,
sukkaa kutoen, jalkoja ojennellen ja...

Nukuimme yöt upealla lähetysasemalla, joka on jo yli satavuotias talovanhus ja antanut kodin lukuisille lähetystyöntekijöille. Nykyään pihapiirin talot toimivat vierasmajana. Minun muutamat päiväni Oniipassa kuluivat nopeasti muun muassa pihalla auringosta ja kuumuudesta nauttien. Kävimme Ullan ja Eevan kanssa sunnuntain jumalanpalveluksessa ja FELM:n toimiston aamuhartaudessa laulamassa, Tupanduleni-kuoron kanssa reenailemassa ja Olukonda-museossa eli Martti Rautasen entisessä kotitalossa vierailemassa ja nauttimassa perinteisin metodein valmistetun amboaterian. Aika monta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi söin hiekkaa. ;) No, ihan syötävää ruoka kyllä oli, mutta perinnejuoma, tuo hiekalta näyttävä velli meni alas aika väkinäisesti. (Siinä ei kyllä tietääkseni ollut hiekkaa...) Museovierailu oli yksi kohokohdista pohjoisessa. Ei sillä, että museossa olisi suuren maailman tyyliin mitään katsottavaa ollut, mutta silti historia tuntui tulevan lähelle. Tietoa oli esillä tarinoina ja valokuvina ja joinakin läheteiltä säilyneinä tavaroina.

Jos joutuvat tämänkin päivän lähetit tekemään ja osaamaan melkein "mitä vain", niin ovat kyllä ennen vanhaankin olleet melko taitureita, muun muassa kielitieteilijöitä!!

Lähetysasemalla on tietysti myös sauna, joka oli juuri saanut upean pintaremontin parin vapaaehtoisen lääkärimiehen työpanoksella. Kaasukiuas ei valitettavasti toiminut ihan niin kuin meikäläisten saunassa on tapana, ja löyly jäi vähän laihaksi. Vähän oli kuitenkin kuumempaa kuin pihan puolella! :)

Tupanduleni-kuoron reeneissä Oniipassa.

Lähetysaseman pihalla tapasin tumman naisen, joka esitteli itsensä Laina Kiveläksi. Oli saanut nimensä (sukunimi ei sentään ihan virallinen) lähetiltä, niin kuin niin moni täällä: on Hilmaa, Hiljaa, Lainaa, Ainaa, Selmaa ja niin edelleen. Erityisesti suomalaisperäiset naistennimet ovat edelleen käytössä. Nimistä lienee pääteltävissä myös lähetystyön kulta-aika!

Laina "Kivelän" lapset esiintymässä lähetysaseman pihalla.

Viimeinen päivä Oniipassa kului Hatakan lasten kanssa läksyjä tehden. Hatakat olivat matkalla Angolasta, entisestä kotimaastaan vierailulta ja pääsin sitten heidän kyydissään takaisin Windhoekiin. Auto oli ihan ammuttu täyteen, mutta matka oli aivan yhtä unelmaa sen koko 7 tuntia ilmastoidussa autossa!

Kaupunkiliikennettä ja -kuvia

Jaksan päivästä toiseen hämmästellä täkäläistä liikennekulttuuria. Äänitorvi on varmaankin kuluvin (!) osa autossa kuin autossa. Tööttäämiselle on kaiketi tarve, sillä liikennesääntöjä ei joko ole tai sitten niitä ei järin paljon noudateta. Autot näyttävät ajavan aina ylinopeutta. Kaupunkialueella saa ajaa kuuttakymppiä ja hyvillä pääteillä maantieajon nopeusrajoitus on 120 km/h. Ylinopeussakkojakin ropisee ja tien päällä liikkuessa olen nähnyt jo monta ratsiaa. Hatakan Pauliina kertoi, että valkoihoinen voi joutua suoralta kädeltä putkaan, jos jää kiinni ylinopeudesta. Lisäksi rapsahtavat tietysti kunnon sakot, valkoisen miehen lisällä.

Suojateitä olen täällä pääkaupungissa nähnyt tasan kolme kappaletta. Ainakin kahdessa niistä on myös liikennevalot, jotka eivät koskaan minun nähteni ole näyttäneet jalankulkijalle vihreää.

Tienylitystaktiikoita on monenlaisia. Liikenteenjakajissa on tosi hyvä kävellä ja odotella sopivaa rakoa tien ylitykseen. Liikenteenjakajat toimivat myös lehdenmyyntipisteinä ja paikallisina työvoimatoimistoina.

Lehdenmyyntipiste.

Työvoimatoimisto.

Ondangwan päätiellä riittää
liikenteenjakajaa  kävellä. 

Kaikkein eniten ihailen kuitenkin erittäin taitavia keskiviivalla seisoskelijoita. Rohkeimmat heistä eivät vain ylitä tietä vaan kävelevät ilmeenkään värähtämättä pitkin keskiviivaa. Liikenteenjakajissa jo itsekin kävelen ihan luontevasti, mutta tuohon keskiviivalla seisoskeluun en taida tällä reissullani ruveta. Olen usein miettinyt, kuinkahan monen varpaiden päältä on ajettu tietä ylittäessä. 

Periaatteessa pelillä kuin pelillä liikkuminen on vaarallista. Autot kaahailevat ydinkeskustassakin, ja peltikolareita sattuu päivittäin.

Pohjoisen teillä ovat lisävaarana kotieläimet, vuohet, lehmät ja aasit, joita on tien vierillä enemmän kuin Lapissa poroja. Pimeän tultua eläimiä on lähes mahdoton havaita. Heijastimia ei tietenkään ole edes ihmisillä, joten pimeällä tiellä kävelijöiden on itse huolehdittava turvallisuudestaan. Lehtisen Jarmo ajoi muutama päivä sitten Windhoekista tullessaan aasin päälle. Auto meni kai aika ruttuun ja aasilta lähti henki, mutta muuta ei onneksi sattunut.

Tämän onnettomuuspaikan ohi
ajoimme matkalla pohjoiseen.

Pyöräilijöitä täällä on todella vähän ja heidän paikkansa on kaahaavien autojen seassa, koska pyöräteitä ei ole lainkaan. Täällä olisi kyllä hyvät maastot pyöräillä, vähän samanlaista mäkeä ja kukkulaa kuin Keski-Suomessa. Taitaisi mennä melkein korkeanpaikan treeninä, kun koko ajan ollaan yli 1 600 metrin korkeudessa. Kaikki pyöräilijät, joita olen täällä nähnyt, ovat enemmän tai vähemmän kilpaurheilijan näköisiä ja useimmiten valkoihoisia. Jalankulkijoille on suurimmassa osassa ydinkeskustaa omat kiveyksensä ja muualla vähintäänkin jokin hiekkalevike tien vieressä, jossa sitten tavataan tallustella.

Itse olen harrastanut tuota tallustelua melkeinpä päivittäin, koska on mukava välillä liikkuakin ainaisen taksissa istumisen sijasta. Riippuu vähän, keneltä kysyy, onko valkoisen naisen turvallista kävellä yksinään, mutta toistaiseksi minua eivät ole häirinneet muut kuin monenlaiset valkoisen naisen kosijat, joita löytyy kyllä myös taksikuskeista. Toisten mielestä myöskään taksilla valkoinen nainen ei voi ajaa yksinään, joten jos kuuntelee heitä kaikkia… Liialliseen turvallisuudentunteeseen täällä ei tietenkään sovi heittäytyä, mutta onneksi jo lentolippuja varatessani sain matkatoimisto Koononolta hyvät turvallisuusohjeet.

Taksikulttuuri on täällä ihan oma lukunsa. Yleensä taksin kyydissä istutaan eräänlaisia etappeja, jotka maksavat aina 8 dollaria henkilöltä. Jos etappi on pitkä, hinta tuplaantuu. Jos haluaa kyydin kotiovelle, hinta on myös 16 dollaria, mutta lisäksi on osattava neuvoa kuljettaja perille, sillä suurin osa heistä ei tiedä katujen eikä teiden nimiä, ja kartanlukutaito on aivan nolla. Tavallisesti taksikuskit pyrkivät keräämään kärrynsä aina täyteen samaan suuntaan menevistä ihmisistä, jotta saavat mahdollisimman hyvän hinnan ajolta. Töötillä ilmoitetaan jalankulkijoiden ohi ajaettaessa, että vielä mahtuu… Hieman korotettuun hintaan (20 dollaria) monet kuskit ovat vieneet minut saman tien kotiovelle, eivätkä ole jääneet odottamaan muita kyytiin.

On tässä näin monta kaistaa...

Takseja on Windhoekissa kuulemma 7000.
En ihmettelisi yhtään, vaikka olisi tottakin.

Useimmiten taksikyytini ovat olleet onnistuneita, mutta kerran lähdin Maerua mallin ostoskeskuksesta niin kauhean kaupankäynnin tuloksena, että melkein itsellekin jäi paha mieli kun jouduin hyppelemään kuljettajan ja auton luota toiselle, väittelemään maksusta, odotusajasta jne. Maanantaina otin taksin luontevasti paikallisten tapaan punaisista liikennevaloista (poiskin voi ihan hyvin jäädä valoissa) ja toisen taksin lennosta. Nämä kyydit ovat olleet myös mukavampia kuin ostarin sadat kuskit, jotka k a i k k i haluavat viedä sinut kotiin – sitten kun auto on täynnä ja hinnasta on päästy sopimukseen. Yhtenä päivänä pyysin taksikuskia viemään minut keskustaan ja jättämään toisen pääkadun varteen sitten kun sanon. Kuski oli innokkaampi haaveilemaan valkoisesta vaimosta kuin keskittymään ajamiseen, ja pyörimme sitten ihan kunnolla ympyrää ennen kuin pääsimme edes suurin piirtein sinne, minne olin menossa. Minä tietysti neuvoin meidät sieltä eksyksistä pois. Siis ollapa taksikuski, joka ei osaa ajaa keskustaan!!! Ei niin kauhean ammattitaitoista saati kannattavaa bisnestä näillä bensanhinnoilla.

Käsitöitä ja matkamuistoja saa paitsi Craft Centrestä myös katujen varsilta. Tässä kuvaa ydinkeskustan kävelykadulta Vernhill parkin edestä. Kojuja on myös Fidel Castron varrella.

Kaupungin keskellä on kaunis Zoo Park.