Tämän tarinan loppu

Nyt on "hetki" aikaa kulunut kotiinpaluusta. Olin ajatellut kirjoittaa blogini viimeisen kirjoituksen hieman aikaisemmin, mutta kuten kaikki tietävät, Suomessa ei ole aikaa kirjoitella blogeja. Ainakaan minulla! Arkirutiinit kahdeksasta neljään -töineen alkoivat välittömästi, plus kaikki muu aktiviteetti, joka täyttää työn ja nukkumisen väliin jäävän ajan. Vaan johan sitä oli saanutkin koko syksyn hengähtää! ;) 

Paluulento kotimaahan oli melkein yhtä sujuva kuin menomatkakin. 
Windhoekista Johannesburgiin katselin kauniita maisemia ikkunapaikalta.

  Oma varjo.

Ihanan ostospaikan, Out of African edessä viihdyttämässä oli
poikatrio, joka soitti hittejä Pata patasta Leijonakuninkaaseen
marimboilla ja djembellä lauluaan säestäen.

Lentokentällä oli pitkä vaihtoaika. Viimeiset tuliaiset ja vielä muutaman cd:n hamstrasin kentältä. Vinkki vinkki, hintataso esimerkiksi Out of Africassa oli samaa luokkaa tai jopa halvempaa kuin Namibiasta hankkimieni tuliaisten, joten lentokentällekin voi huoleton jättää matkamuistojen hankinnan. Valikoimassa on melkein kaikkea ja vielä vähän enemmän. Lontooseen laskeuduimme myöhässä, joten jatkolennolle piti mennä suorinta tietä. (Shoppailuille ei uskaltanut samaan tapaan kuin menomatkalla, jolloin tiukan aikataulun vaihdolla kävin hankkimassa itselle reissurannekellon!). Helsinki - Vantaalla oli joulukuun 16. päivänä vetistä ja lämmintä. Onneksi. Kummitäti oli vastassa paksun takin kanssa. Onneksi.  


Jäin yhdeksi päiväksi kummien luo Helsinkiin ennen Ouluun paluuta. Sisäinen kelloni oli tottunut auringon rytmiin, ja ensimmäisenä päivänä pimeän tultua tuntui siltä, että kohta kai on aika mennä nukkumaan. Suomessa se kuitenkin tarkoitti sitä, että nyt olisi vielä neljä tuntia aikaa jouluostoksille kauppakeskuksessa. Ensimmäisenä aamuna Oulun-kodissani heräsin ja totesin vielä olevan pimeää. Ajattelin jatkaa unia, mutta vilkaisin kuitenkin kelloa. Puoli kymmenen... No, näiden parin harhautuneen ajatuksen jälkeen sitä elettiin taas ihan täysillä pimeää vuodenaikaa kelloa vilkuillen ja sen mukaan elämää rytmittäen.


Namibia on kuitenkin pyörinyt mielessä myös tämän kevään aikana. Olen käynyt pitämässä lyhyen puheenvuoron lähetyksen ajankohtaispäivillä ja Kaukovainion lähetyspiirissä näyttämässä kuvia ja kertoilemassa syksystä. Kaukovainion lähetyspiirin tukikohteena on Paulinumin seminaari, joten he olivat innokkaina kuulemassa uusimmat uutiset sieltä. Vaikka kotiinpaluu olikin tietysti mukava, Namibia-materiaalin katselu saa mielen haikeaksi ja mielessä pyörivät uudet tuttavuudet ja monet mukavat muistot ja kokemukset, joita mieli prosessoi varmasti vielä pitkään.  


Namibiasta kaipaamaan jään kaikkialla kuuluvaa hyräilyä ja lauleskelua. Myyjät, siivoojat, liikkeiden asiakkaat, taksikuskit, ihan kaikki, lauleskelevat töitä tehdessään tai kuljeskellessaan. Ihanaa musiikkia radioissa ja kaupoissa. Kosiskelevia miehiä. ;) Sitä, että koskaan ei voi lukita itseään kotinsa ulkopuolelle, sillä ovia ei saa lukkoon ilman avaimia. Katkoviivoitettua elmukelmua. Valmiiksi arkitettu leivinpaperi on turhuutta, katkoviivoitettu kelmu ei.


Kaipaamaan en jää jättimäisiä hämähäkkejä tai jokapäiväistä mietintää siitä, onko jonnekin turvallista mennä ja mitä sinne voi ottaa mukaan. En myöskään aikataulujen pitämättömyyttä ja perättömien lupausten antamista. Tai miljoonia avaimia. Kyllä, samalla asialla voi olla sekä hyviä että huonoja puolia. 


Viimeisenä Namibian-päivänäni lähetin itselleni 8-kiloisen postipaketin, johon pakkasin vanhoja vaatteita, afrokankaita ja -vaatteita sekä strutsinmunankuoria. Arvioidun toimitusajan sanottiin olevan neljästä kuuteen viikkoa. Sanotaan nyt, että helmikuun lopulla alkoi tulla sellainen epätoivoinen olo, että paketti ei sittenkään taida tulla perille. Viime perjantaina, maaliskuun 8. päivänä paketti viimein saapui Ouluun. 

Postimerkkiharrastajalle parit merkit siitä...

Paketti oli päältä (niin kuin muuten kaikki täällä näkemäni Namibian-postikortitkin), sen näköinen, että olisi kerran jos toisenkin saanut kosketusta mereen ja lisäksi muita kolhuja. Pääpiirteissään kaikki sisällä oleva oli kuitenkin kunnossa ja siistinä. Strutsinmunista kaksi viidestä oli saanut hieman säröä pintaansa. Kasassa kuitenkin kaikki, ja kun munien loppusijoituspaikka on todennäköisimmin vasaran alla, ei haittaa. Sitä ennen aion nauttia munista suuruudenhulluina pääsiäiskoristeina! 

Näin kolmen kuukauden jälkeen on jo unohtunut yllättävän paljon asioita. Paljonko mikäkin maksoi, kuinka pitkä matka jostakin oli johonkin, mikähän tuon ihmisen nimi oli, mikäs tuo katu olikaan... Onneksi on blogi. Olen jo itsekin joutunut lueskelemaan kirjoituksiani tietoa etsiessäni. Blogi on kuitenkin tällä erää valmis ja seuraavaksi työlistalla on valokuvakirja muistoista. Ennustan, että siihen menee vuosi tai vuosia, sillä edellisen Afrikan-matkan albumikaan ei ole vielä valmis, vaikka matkasta on jo neljä vuotta. Todella toivon parempaa työmotivaatiota tälle hankkeelle. :)


Iloisiin kuulemiin ja näkemiin! Kiitos teille lukijoille kanssaelämisestä!! :D