17.–29.10.2011 Kirjastotöitä ja kaupunkikävelyjä

Kaksi viimeistä viikkoa on ollut mukavaa aikaa, koska päivärytmi on ollut aika säännöllinen ja on jäänyt aikaa omalle puuhastelulle, shoppailulle, kaupunkikävelyille, lukemiselle... Olen ollut pari viikkoa töissä Paulinumissa, luterilaisen pappisseminaarin kirjastossa (United Lutheran Theological Seminary) ja tutustellut omaan tahtiin kävellen kaupunkiin ja kauppoihin. Olen myös treenannut kohtuuhintaisella mutta muuten kauhealla circuit training -kuntosalilla, jossa ohjaajat eivät halua antaa mitään vapauksia asiakkailleen vaan kaikkien pitää tehdä samanlaista treeniä koko ajan, koska muuten kaikki menee niin pilalle, muut asiakkaat (ne kaikki kaksi tai kolme, jotka ovat siellä yhtä aikaa kanssani) häiriintyvät touhuistani, saattavat jopa katsoa mallia minusta ja niin edelleen… Minä olen luultavasti heidän vaikein asiakkaansa, mutta käyn siellä heidän kiusanaan koko maksetun kuukauden. Sen jälkeen on vapautettava kukkaronnyörit kohti parempia puntteja.

Kirjastossa olen järjestellyt hyllyjä, siivoillut, poistellut hyllymerkintöjä, lisännyt hyllymerkintöjä, väistellyt hämähäkkejä ja niiden seittejä ja kirjoja, jotka olisi tehnyt mieli lukea. Hyllyt notkuvat tietysti teologista kirjallisuutta, mutta lisäksi on kaunokirjallisuutta, sanakirjoja ja kirjoja eri kielten opiskeluun, HIV/AIDS-kirjallisuutta, Afrikka-tietoutta ynnä muuta mielenkiintoista. Suuresti kavahtamieni hämähäkkieläinten kanssa (joita on kirjastossa paljon!) olen pärjännyt täällä ihan siedettävästi. Ensimmäisenä aamuna asuntoni keittiönkaapissa havaittu yksilö on toistaiseksi suurin näkemäni.

Opiskelemme katetulla terassilla, jolla ilmeisesti viihtyy 

paljonkin eläimiä. Joku katon siimeksissä oleileva 

lirautti viereiselle tuolille. 

Torstai-iltapäivisin olen viettänyt aikaa kuusivuotiaiden Elinan ja Delician kanssa tyttökerhoillen. Laulamme ja leikimme suomalaisittain, askartelemme ja tietysti yritämme puhua suomea, joka Delicialla meinaa olla välillä hieman hukassa. Perjantai-iltapäivisin ovat jatkuneet Hatakan perheen poikien äidinkielen tunnit.

Ja papanoita ropisee, eli jollain toisella oli se isompi hätä.

Viime sunnuntaina kävimme taas Emmanuelin kirkossa jumalanpalveluksessa, koska naapurin tytöt (SLS:n harjoittelijat Ulla ja Eeva) ovat liittyneet kirkon nuorisokuoroon ja heillä oli esiintyminen kirkossa.

Kirkkoväkeä pihan puolella.

Saavuimme pihaan veisuun jo kuuluessa kirkon sisältä ja jäimme kirkon seinustalle seisomaan. Ei mennyt aikaakaan, kun joku tuli hakemaan pastorin kutsusta meitä sisään. Kirkon etuosasta oli taas raivattu tilaa vieraille. Välillä erityiskohtelu tuntuu tietysti mukavalta, mutta välillä olisi vielä mukavampaa soluttautua ”tavallisten” ihmisten joukkoon. On nimittäin raskasta olla huomion keskipisteenä etenkin niinä hetkinä, joina ei itse edes ymmärrä, mistä ympärillä puhutaan ja koko ajan on oltava varuillaan, koska voi joutua reagoimaan ymmärtämättömyydestään huolimatta ympäröiviin tapahtumiin.

Jos mahdollista, tällä kertaa oli vielä enemmän väkeä kuin edellisellä. Ja myös kuoroja oli enemmän. Osa kirkkoväestä oli saapunut paikalle jo klo 7.30, jolloin aloitettiin 123 kasteen toimittaminen. Pastori Nelumbu kiitti kaikkia niitä, jotka olivat tuoneet lapsensa pieninä kasteelle, koska silloin ne eivät vielä vastustele. Ilmeisesti sinä päivänä joku isommista lapsista oli pistänyt kovastikin hanttiin tapahtumalle. Sitten pastori vielä toivoi, että vanhemmat miettisivät etukäteen lapsilleen sopivia ja asiallisia nimiä. Ilmeisesti kirkon piirissä ei ollut herättänyt paljoakaan ihastusta, kun joku oli halunnut antaa lapselleen nimen Pilatus. 

Seuraavana sunnuntaina on luvassa konfirmaatio, joten kirkkoon kokoonnutaan taas klo 7. Me luovutimme jossain vaiheessa ennen kello yhtä, jolloin osa ihmisistä jäi vielä jonottamaan pääsyä kolehtiastioille.

Kirkon penkissä istuessa selasin virsikirjaa, jossa virsien tekijätiedoissa vilahteli J. Crügeriä, A. Maasaloa, oshisoomia, oshiswedenia ja niin edelleen. Täkäläisiä lauluja kirjaan on mahtunut kovin vähän. Kirkkoväki laulaa paikallisen perinteen mukaisesti neliäänisesti yleensä ilman säestystä, ja komeaahan se on tuhatpäisen väen veisatessa. Mutta jotenkin luterilaisen kirkon musiikillinen perintö ei istu täkäläiseen maailmaan, ainakaan minun mielestäni. Onhan se toisaalta ihan hauska, että luterilaisissa kirkoissa ympäri maailman on niin paljon yhteistä, mutta silti…

Naapurin tytöt Eeva ja Ulla ovat olleet viime aikoina vuorotellen ja yhtä aikaa kipeinä. Perjantaina he kävivät lääkärissä ja saivat onneksi kunnon pillerit sieltä mukaansa. Hatakan Janne kertoikin, että täällä, jos vain lääkäriin pääsee, saa kyllä vahvat lääkkeet vaivaan kuin vaivaan. Monet lääkäreistä ovat opiskelleet Etelä-Afrikassa, jossa lääketieteellinen koulutus on huippuluokkaa. Ei tarvitse siis jännittää poppatohtorille joutumista. Taidamme olla täällä paremmissa käsissä kuin Suomessa, anteeksi vain kaikki suomalaiset lääkärit. ;)

Naapurin tyttöjen paranemista tässä nyt kovasti odotellaan, sillä tämä viikko on mennyt myös ensi viikkoa, yhteistä loma-aikaamme suunnitellen. Kaikilla on ollut toiveissa päästä Etoshan luonnonpuistoon, ja meidän on nyt pitänyt sovitella erä-/camping-retkeilijöiden ja luxury lodge -haaveilijan lomabudjetteja yhteisen reissun toteuttamiseen. Hinnat ovat täällä viime aikoina nousseet huimasti. Etoshaan on jokseenkin vaikea päästä, ellei ole omaa autoa. Omatoimiretkelle täytyy siis vuokrata auto ja maksaa puiston sisäänpääsymaksut. Ellei halua puistoissa ajella omaan tahtiin, lodget järjestävät päivittäin retkiä luonnonpuistoon, maksua vastaan tietenkin. Lodge-majoitukset ovat luonnonpuistossa ja sen ympäristössä kalliin hotellin hintaluokassa. Hienojahan ne toki kaikki ovat, ainakin kuvissa. Luonnonpuistossa on vain muutamia lodgeja, suurin osa sijaitsee puiston ulkopuolella. Omatoimiselle muutaman päivän retkelle saa helposti nelinumeroisen hinnan Euroopan rahassa laskettuna. Onneksi saimme Koonono Matkojen Stefanin kautta tietää Chameleon Safaris -firmasta, joka järjestää kohtuuhintaisia kolmen päivän pakettiretkiä (noin 4000 dollaria) Etoshaan täältä Windhoekista. Tiistaiaamuna on lähtö!

Pauliina kutsui minut ja Teijan (uusi suomalaistuttavuus täällä) mukaan Paulinumin naisopiskelijoiden ja opettajien kanssa grilli-iltapäivää viettämään. Pienen ajomatkan päässä pohjoisessa on mukava piknikpaikka, jossa vietimme lauantaina lämpimän ja maukkaan iltapäivän. 

Känkkäräpuut, nuo suosikkikuvauskohteiteeni.

Teija sulautuu hyvin maastoon.

Hämä-, hämähäkki kiipes langalle

Lähes perimmäisessä nurkkauksessa, sana- ja tietosanakirjojen hyllykössä vallitsi kirjaston vakiolukkien yksi tärkeimmistä saalistusapajista. Verkkoja oli kudottu ristiin rastiin, ikkunalaudalta hyllyn reunaan, hyllyjen alapuolelta kirjojen ylänurkkiin, kirjoista vastakkaisen hyllyn kirjoihin, lattiasta hyllyyn. Seitit olivat täynnä lihaisia ja vähemmän lihaisia saaliita, pölyä, roskaa ynnä muuta. Kirjaston vanhin tarkkaili ikiaikaisia verkkojaan ja mietti, kuinka erityisesti yläosan seitit olivat jo niin huomiota herättävässä painolastissa, että tuskin yksikään makoisalta maistuva saalis lentäisi verkkoon ellei olisi täysin vailla eläimellisiä aisteja.

Yhtäkkiä suuren suuri strutsin takamus lähestyi verkkoja. Se pyyhkäisi ohi kulkiessaan ensin ikkunalautaa ja ylähyllyä ja huiski pyrstöllään järjestelmälliseltä vaikuttavaan tahtiin verkkoja kumoon. Siinä meni Laten saalistama yöperhonen, siinä katkesi Lissun kutoma tukilanka, siinä kopsahti Lassen kovakuoriainen lattialle ja katosi sulkien joukkoon, katseli vanhin tuhoa ja ajatteli Andy McCoyn viisaita sanoja: ”Sun pitää varoa, mitä sä toivot, koska se toive voi toteutua.” Vanhin hoiperteli järkyttyneenä hyllykön alta katsomaan laajemmasta perspektiivistä koko totuutta. Samalla hetkellä vanhin tunsi uhkaavan varjon lähestyvän selkäänsä ja pakeni. Viime hetkellä hylly tarjosi suojan kuoleman kokoiselta vaaralta.

Huomenna minä aloitan jälleenrakennuksen, tuumi vanhin. Pyydän tänne kaikki sukulaiseni ja ystäväni, ystävieni sukulaiset ja heidän ystävänsä ja vielä kaikki kyläläiset ja aloitan työn, niin suuren ja mahtavan, ettei yksikään strutsi sitä pysty tuhoamaan…

15.–17.10.2011 Swakopmundissa

SLS kustansi meille matkat Swakopmundiin ja majoituksen Suomi-koululla. Lauantaiaamuna lähdimme Intercape-bussilla kohti Swakopia, tunnin myöhässä aikataulusta. Ilmeisesti bussi odotti Etelä-Afrikasta saapuvat matkustajat kyytiin. Matkustajat olivat nimetyt, joku paperi piti kuitata ennen lähtöä, matkalaukut merkitä jne. jne.  Ei mitään tule mistä vaan asemalta ja hyppää sisään -busseja nämä! Intercape-bussit ovat todella laadukkaita kulkuneuvoja. Mainlinereissa on mukavat, pehmeät ja isot penkit, ilmastoinnit, wc:t ynnä muut ja kyyti todella tasainen. Sleeplinerien penkit kuulemma kaatuvat todella hyvään makuuasentoon ja ovat paljon suuremmat kuin lentokoneissa. Päätiet ovat täällä hyvässä kunnossa ja kulkuneuvot (paitsi Katuturan taksit) suhteellisen uusia, joten autoilu ei ole ollenkaan hassumpaa. Tien päällä sattuu kaikesta huolimatta paljon onnettomuuksia, sillä ihmiset ajavat hurjapäisesti. (Koivulahden Ari runttasi heidän autonsa keulan reilu viikko sitten, yhden tutun suomalaispariskunnan perään ajettiin muutama päivä sen jälkeen, ja tänään Swakopista Windhoekiin palatessa ajoimme kolaripaikan ohitse…)

Sääennustusten mukaan Swakopissa olisi päivällä vain noin 20 astetta lämmintä, joten pakkasin (onneksi) mukaan kaikki pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet, kaulahuivit ja ihan varmuuden vuoksi myös ultrakevyen Haltin takin, joka on ainoa takkini tällä reissulla. Bussimatkalle en ollut kuitenkaan osannut varautua kesähepenien lisäksi kuin yhdellä kaulahuivilla. Ilmastointi oli säädetty mukavalle (?) 16 asteen lämmölle; onneksi Eevalla oli lainata ”noin” 100 denierin paksuiset sukkahousut, ja kun vielä istuin auringon puolella, matka oli lopulta oikein mukava. 


Matkamaisemana oli ylänköjonoa molemmin puolin. Tässä kuvassa on Spitzkoppe-vuoret. 

Lähempänä Swakopmundia maisema muuttui hiekkaiseksi tasangoksi. 

Swakopissa oli vastassa kylmä tuuli mutta oikein kauniit merenrantamaisemat. Suomi-koulu on kaunis rakennus Vinetan kaupunginosassa vain parin sadan metrin päässä merenrannasta ja 20 minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Suomi-koulu ja siihen kuuluva rantatalo (vielä hieman lähempänä rantaa) on tarkoitettu lähetystyöntekijöiden loma-, rentoutumis- ja pakopaikaksi sisämaan kuumuudesta. Sitä tämä meidänkin matkamme todella oli. Talven jäljiltä talo oli vielä ihan kohmeessa, ja sisällä tuntui olevan vielä kylmempää kuin ulkona. Nukkumaan mennessä puin kaiken yövaatteeksi sopivan päälleni ja täkin lisäksi peittelin itseni kahdella viltillä! Raikkaat olivat unet! Onneksi koululla oli sauna!

Swakopmundissa oli jälleen ihan epätodellinen olo kaikesta luonnon kauneudesta. Lauantaina kävelimme merenrantapolkuja pitkin ja ihastelimme kauniita kasveja ja puita, sekä tietysti merta. Illalla etsimme pitkään sopivaa, tupakoimatonta (!) ravintolaa. Lopulta päädyimme saksalaiseen De Kelder -ravintolaan, jota pyöritti aivan ihastuttava pariskunta. Niin ystävällistä ja kohteliasta palvelua en ole tainnut saada vielä missään. Ja mikä ihaninta, meille tarjoillut mies puhui niin selvää englantia, että minäkin ymmärsin ihan kaiken. En ole vieläkään tottunut täkäläiseen aksenttiin, jossa esimerkiksi i:t ja e:t menevät sekaisin, pin-koodista tulee yhtäkkiä pen, ja minä päädyn aina ihmettelemään, miksi tuo tarjoilija tai kaupankassa pyytää minulta kynää.

Sunnuntaiaamuksi olimme tilanneet kivannäköisen esitteen perusteella (suosittelen: www.culturalactivities.in.na) itsellemme sandboarding-paketin Swakopmundin hiekkadyyneille. Ulla oli sairaana, joten lähdimme kahdestaan Eevan kanssa kokeilemaan pulkkailua ja lautailua hiekalla. Juuri oikeaan aikaan meitä hakemaan tulivat Nico, John, Bambo ja General (kaikki neljä vain meitä varten), todella osaavia ja seurallisia matkailuoppaita. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa poikien kanssa. Pojat ohjasivat ja neuvoivat taitavasti meitä taitamattomia lautailijoita, joten minäkin onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni hieman lautailemaan. 

Nico, minä ja Bambi ;)

Harjoittelimme ensin pienemmässä ”rinteessä” ja siirryimme sitten muutaman laskun jälkeen vähän pitempään rinteeseen. Nautin jokaisesta hetkestä, maisemista, tekemisestä ja seurasta. Onneksi olin jo suurin piirtein terveenä, muuten dyynien kapuaminen olisi kyllä ollut aivan mahdotonta. Mitä jyrkempi rinne oli, sitä enemmän hiekka petti ja valui jalkojen alla. Jyrkimmät kohdat piti suorastaan juosta, jotta olisi liikkunut edes vähän eteenpäin.

Maisemista tulivat mieleen Lappi ja tunturit parhaimmillaan. Alhaalla dyynien välissä oli aivan tyyntä, aurinko paahtoi ja tuntui niin kuin hiekka heijastaisi auringonsäteitä samaan tapaan kuin lumi. Sisäiset tunnelmat olivat taas paljon enemmän kuin tuhat kuvaa ja sanaa…

Minä edellä, John perässä, ja kohta toisinpäin ;)

Eeva kaatui viimeisellä laskulla aika pahasti. Haaverit harmittavat aina, mutta onneksi Eeva ei loukannut itseään pahemmin ja sai vain hieman hiekkaihottumaa poskeen, pikkumustelman silmäkulmaan ja kipeän käden.

Paparazzi Bambi tykkäsi minun tukasta! General aikoo ihan kohta laskea mäkeä...

Lautailun jälkeen vaihdoimme paikkaa ja lasketteluvälineen lay-down boardiin. Huh huh, otti mahanpohjasta pelkkä rinteen katsominen, niin jyrkkä se oli. General näytti edeltä mallia, mutta minäkin lopulta – kaikesta yllytyksestä huolimatta – päätin, että yksin en uskalla laskea. 

Niinpä sain laskuvälineen lisäksi alleni hieman muutakin, Nicon.

Vauhti voi nousta yksin laskiessa jopa 80 km/h. Tähän ei voi sanoa muuta kuin että kokeilkaapa itse!!

Vasemmalla meri, oikealla dyynejä monta kymmentä kilometriä.

Pojat ovat damaroja, ja Nico opetti meille heidän kielensä kaikki neljä klik-äänettä. Vähän samaan tapaan kuin suomen kielen pitkillä ja lyhyillä äänteillä, voi pelkällä klik-äänteen vaihdolla muuttaa sanan merkityksen, esimerkiksi rakastamisesta tappamiseen. Täytyy siis ruveta klikkailemaan ahkerasti, ettei vahingossakaan sano mitään tyhmää... 

Välipalaa odotellessa otimme hieman valokuvia rannalla...

Simpukoita.

Kungfu-koreografioita.

Retken päätteeksi pojat laittoivat vielä piknikin pystyyn merenrannalle.

"Jättäkää jämät mulle!"

Ei voi muuta kuin kehua!! TÄTÄ EN IHAN HETI UNOHDA! Hiekkaa oli joka paikassa ja pojat lupasivat, että sitä jää kotiin viemisiksikin.

Illalla kävimme Eevan kanssa vielä kävelyllä kaupungilla, haimme pitsat ja tietysti kävimme saunassa. Ja taas kuvattiin kukkia ja kasveja ja minä totta kai vähän talojakin.

"Tuolla me vissiin lähetään kotia?"

Aamulla lähdimme ”ei niin hienolla” Intercapella kotimatkalle. Arkipäivävuoroilla ei varmaankaan ole niin paljon matkustajia, joten väli körötellään pikkubussilla. Lähdimme melkein ajoissa, mutta saavuimme melkein tunnin myöhässä Windhoekiin… Minä nukuin koko matkan, joten en tiedä, mikä matkantekoa oikein hidasti.

Säiden puolesta Swakopmundiin olisi ehkä kannattanut lähteä vähän myöhemmin, marras- tai joulukuussa, mutta siskokset kaipasivat jo maisemanvaihdosta. Kylmyys hieman harmitti, mutta muuten reissu oli erittäin onnistunut. Vaikka päivällä lämpöä olikin varmasti jotakin 15 ja 20 asteen väliltä, on se melkein 20 astetta vähemmän kuin Windhoekissa ja tuuli paljon kovempi ja kylmempi. Lämpötilaero ei jäänyt huomaamatta. Dyynejä lukuun ottamatta olin ihan jäässä koko reissun ajan. 

10.–14.10.2011, DIC-vierailu, päiväkotia, Suomi-koulua, muuttoa, pakkausta...

Kiireinen viikko takana, niin kiireinen ettei edes blogia ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka kaikenlaista mielenkiintoista on tapahtunut. Edellisviikolla alkaneet flunssan oireet oikeastaan vasta sunnuntaina muuttuivat kunnon taudiksi, joten viikko oli paitsi tekemisten myös olon puolesta raskas.

Maanantaina lueskelin joitakin Namibia-materiaaleja kotona ja kävin shoppailemassa Maaritin kanssa. Löysin välittömästi lempivaatekauppani, Truworthsin ja Foschinin. Näistä kaupoista saa todella kauniita Etelä-Afrikassa tehtyjä vaatteita paikallisittain kalliiseen mutta meikäläisittäin ihan siedettävään hintaan. Muutoin täälläkin on myynnissä paljon made in Chinaa ja muuta Aasiaa. Vaatteet ovat niin sanotusti perinteisen malliselle vartalotyypille mitoitettuja, joten minäkin olen saanut palata lukioaikaiseen vaatekokoon. 

Tiistaina kävimme tutustumassa ELCIN:n Diakonia in the city -projektiin (DIC), jossa on myös suomalaisia yhteistyökumppaneita (mm. Helsingin diakoniainstituutti). Projektissa sana diakonia käsitetään palvelutyöksi ja tuen antamiseksi haavoittuville yhteisöille. Tarkoituksena ei ole tarjota vain ulkopuolelta tulevaa avustusta vaan voimaannuttaa kaupunkiyhteisöjä heidän omista toiveistaan ja tarpeistaan lähtien ja osallistaa yhteisön jäsenet tekemään töitä hyvinvointinsa eteen. Ajatus ei sinänsä ole uusi, mutta useimmissa projekteissa toteutus ajautuu ulkoapäin ohjatuksi ja annetuksi. Me länsimaiset ihmiset osallistumme helposti ja nopeasti hyväntekeväisyyteen ja vähempiosaisten auttamiseen antamalla rahaa, vaatteita tai ruokaa ja ajattelemme, että nyt olen antanut osuuteni, mutta todellisuudessa nämä meidän näkökulmastamme avun tarpeessa olevat ihmiset kaipaavat jotakin muuta kuin riippuvuutta ulkopuolisesta kädenojennuksesta. Tällainen avustaminen voi jopa passivoittaa ihmisiä ja saattaa näivettää paikallisella tasolla tapahtuvaa tuotantoa ja yritteliäisyyttä.

Elise Heikkinen ja Gerson Neliwa kertoivat toimistolla meille yleistä projektista ja sen jälkeen kävimme ajelemassa Gersonin kanssa kahdessa DIC:n yhteisössä, joissa molemmissa on muun muassa päiväkodit. Olen ajatellut, että Katutura on köyhien tai vähävaraisten asuinaluetta, mutta Gerson kuvaili niitä enemmänkin keskiluokkaisten asuinalueiksi. Kävimme yhteisökylissä Kilimanjarolla ja Kabila Havanassa, joissa hänen mukaansa ovat Windhoekin slummit ja todella todella köyhät ihmiset. 

Näkymiä Kilimanjarolta kaupunkiin.

Kilimanjaro oli rakennettu kauas kukkulan laelle, missä ei vielä ole muuta asutusta. Peltihökkeliasutus alkaa alempaa parin sadan metrin päästä.

Kilimanjaron yhteisön mailla on myös noin kolmenkymmenen HIV-naisen ylläpitämä viljelmä, jonka sadosta saaduilla tuloilla naiset pyrkivät elättämään itsensä. Viljelmä ei ole suuren suuri ja naisia on monta, joten... Kuvassa keskellä on Gerson Neliwa. 

Maisemia matkalla Kilimanjarolta kaupunkiin.

Lapset (ja usein myös aikuiset) vilkuttavat iloisesti ohi ajaville autoille. 

Täällä on lukemattomia hiussalonkeja, autopesuloita, katukeittiöitä ja kojuja... Ihmisiä ei voi syyttää yrityksen puutteesta. 

Kabila Havanan yhteisökylä.

Triomme Sister and her sisters lauloi päiväkodeissa taas lonkalta jotakin, ja Gerson toivoi, että voisimme jonakin sunnuntaina tulla hänenkin kirkkoonsa esiintymään. Saapa nähdä kuinka monessa paikassa ehdimme käydä laulamassa, sitten olemme kyllä jo paikallisia julkkiksia, sillä täällä melkein kaikki kristityt käyvät kirkossa joka sunnuntai. Kaupan kassalla minut jo tunnistettiin, kun edellä menevä nainen Namibian Poliisista tervehti oikein tuttavallisesti ja sanoi, että sinähän olit meidän kirkossamme sunnuntaina!

Yksi asia on mielestäni aivan ihmeellinen täällä. Kaikki ihmiset, siis oikeasti kaikki, joilla on jonkinlainen koti ja katto pään päällä, pukeutuvat kauniisti ja siististi. Täytyy oikeasti ihmetellä, miten on mahdollista, että olosuhteissa, joissa on vettä, sähköä ja muita välttämättömiä tarpeita käytössä rajallisesti tai ei lainkaan, on mahdollista laittautua niin siistiksi. Etenkin naiset panostavat pukeutumiseen ja kampauksiin. Tukat ovat joko kauniisti letitettyjä tai päässä on peruukki. Gersonin matkassa voimme ehkä jonakin päivänä päästä kotivierailulle johonkin peltihökkeliin.

DIC-kierroksen jälkeen kävimme piipahtamassa ELCINin päiväkodissa Toivo Tirrosessa, joka on tietysti lingvistin lempipäiväkoti, sillä Toivo Tirronen on kirjoittanut ndongan kielen kielioppi- ja sanakirjan, joista ensimmäistä luen iltalukemisena ja käytän myös hyönteis- ynnä muuna lätkänä, koska se on lähes aina käden ulottuvilla. (Ei sillä että vielä ndongaa osaisin, kunhan lueskelen…) Kun naapurin eläinrakkaat tytöt pyydystävät kaikki kämppään tulleet hyönteiset muovipurkkeihin ja kiikuttavat kiltisti takaisin luontoon, minä mätkin niitä Toivo Tirrosella. Tästä on syntynyt erittäin käyttökelpoinen sanonta (lyödä Toivo Tirrosella), joka toimii niin käytännössä kuin hyvänä uhkauksenakin. Tytöt ovat vitsailleet, että jos joku yrittää ryövätä minua kadulla, minä kaivan Toivo Tirrosen laukusta ja alan heristelemään ja mätkimään sillä. Varmasti pakenevat kaikki paikalta! ;)

Meme Laimi Toivo Tirrosesta vei meidät kotimatkalla Katuturan jollekin ”ostoskadulle”. Yhdessä kojussa oli räätäli, joka oli käynyt joskus 70-luvun lopulla Suomessa, Helsingissä ja Kotkassa. Hän oli erittäin ystävällinen mies ja varoitteli meitä tyttöjä kojujen välissä kulkevista ”pahoista pojista”. Päätin ostaa häneltä perinnekankaasta tehdyn mekon, vaikka täkäläiset mekot eivät olekaan ”ihan sitä minun ominta tyyliäni”. Onneksi räätäli lupasi hieman modifioida mallia ja tehdä vielä huivin erittäin kohtuulliseen 250 dollarin hintaan. Nyt vain pitäisi ehtiä jossain välissä käydä siellä hakemassa puku!  

Tiistaina sain lisäksi kuulla, että minun on muutettava seuraavana aamuna pois omasta flatistani, sillä huoneistoon oli jo aiemmin tehty varaus muutamaksi päiväksi. Illalla kasasin suurimman osan tavaroistani ja kiikutin ne Ullan ja Eevan kämppään, loput tavarat seuraavana aamuna ennen töihin lähtöä. Keskiviikkona kävin tutustelemassa Paulinumin (United Lutheran Theological Seminary) kirjastoon Hatakan Pauliinan opastuksella. Aakkostin kirjat kaunokirjallisuushyllykössä, kun se oli ajan kuluessa mennyt ihan sekaisin. 18.10. alkaen työskentelen parin viikon ajan Paulinumissa kirjastoapulaisena.

Torstaina ja perjantaina olin aamupäivät auttamassa Hoosiannan päiväkodissa, koska teacher Rebeka olisi muuten ollut aivan yksinään lasten kanssa. Minä sain pienten ryhmän vastuulleni, ja lapset kyllä osasivat koetella minua. Juuri kukaan ei totellut, kuunnellut tai jaksanut keskittyä tekemiseen. Lapset kinastelivat ja tappelivat keskenään, itkivät, kävivät pissalla ja hyppivät pöydiltä. Ja taas itkivät ja kielivät toisistaan, vuoron perään. Kaikenlaista rumaakin kuulin lasten suusta. Perjantaina sujui sitten paremmin. Opetin lapsille parin tutulla melodialla menevän lastenlaulun suomenkieliset sanat. Lapset jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sillä he ovat tottuneet laulamaan, paljon! Jokainen aamu alkaa laulu-leikeillä, ja lapset muistavat hirveän paljon ulkoa erilaisia opettavaisia lauluja. Minullakin on jo lempilaulu: ”Jesus made me beautiful. This is my head, these are my hands, these are my feet, shake your body!” Ja sitten sheikataan vartaloa!

Evästauoko.

Oikealla minun ihastustyttöni (se)tswana Mpo.

Perjantaina iltapäivällä aloitin lisäksi Hatakan poikien kanssa Suomi-koulun, Aapolle neljännen ja Juholle kuudennen luokan äidinkielen opetuksen. Parituntinen kului lähinnä kieliopillisia termejä kerraten ja kirjoittaen. Pojat lähtivät koulun jälkeen yökylään, vanhemmat ulos syömään, ja minä jäin 6-vuotiaan Elinan kanssa kotiin katselemaan Barbie-elokuvia. Tällaisista lapsenvahtihommista minäkin tykkään! Iltamyöhällä kannoin tavarani naapurikämpästä uuteen huoneistoon, sillä ilmeisesti vanhaan kämppääni oli sama porukka jäänytkin pidemmäksi aikaa. Muuton jälkeen oli vielä edessä pakkaus Swakopmundin-viikonloppureissua varten.