10.–14.10.2011, DIC-vierailu, päiväkotia, Suomi-koulua, muuttoa, pakkausta...

Kiireinen viikko takana, niin kiireinen ettei edes blogia ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka kaikenlaista mielenkiintoista on tapahtunut. Edellisviikolla alkaneet flunssan oireet oikeastaan vasta sunnuntaina muuttuivat kunnon taudiksi, joten viikko oli paitsi tekemisten myös olon puolesta raskas.

Maanantaina lueskelin joitakin Namibia-materiaaleja kotona ja kävin shoppailemassa Maaritin kanssa. Löysin välittömästi lempivaatekauppani, Truworthsin ja Foschinin. Näistä kaupoista saa todella kauniita Etelä-Afrikassa tehtyjä vaatteita paikallisittain kalliiseen mutta meikäläisittäin ihan siedettävään hintaan. Muutoin täälläkin on myynnissä paljon made in Chinaa ja muuta Aasiaa. Vaatteet ovat niin sanotusti perinteisen malliselle vartalotyypille mitoitettuja, joten minäkin olen saanut palata lukioaikaiseen vaatekokoon. 

Tiistaina kävimme tutustumassa ELCIN:n Diakonia in the city -projektiin (DIC), jossa on myös suomalaisia yhteistyökumppaneita (mm. Helsingin diakoniainstituutti). Projektissa sana diakonia käsitetään palvelutyöksi ja tuen antamiseksi haavoittuville yhteisöille. Tarkoituksena ei ole tarjota vain ulkopuolelta tulevaa avustusta vaan voimaannuttaa kaupunkiyhteisöjä heidän omista toiveistaan ja tarpeistaan lähtien ja osallistaa yhteisön jäsenet tekemään töitä hyvinvointinsa eteen. Ajatus ei sinänsä ole uusi, mutta useimmissa projekteissa toteutus ajautuu ulkoapäin ohjatuksi ja annetuksi. Me länsimaiset ihmiset osallistumme helposti ja nopeasti hyväntekeväisyyteen ja vähempiosaisten auttamiseen antamalla rahaa, vaatteita tai ruokaa ja ajattelemme, että nyt olen antanut osuuteni, mutta todellisuudessa nämä meidän näkökulmastamme avun tarpeessa olevat ihmiset kaipaavat jotakin muuta kuin riippuvuutta ulkopuolisesta kädenojennuksesta. Tällainen avustaminen voi jopa passivoittaa ihmisiä ja saattaa näivettää paikallisella tasolla tapahtuvaa tuotantoa ja yritteliäisyyttä.

Elise Heikkinen ja Gerson Neliwa kertoivat toimistolla meille yleistä projektista ja sen jälkeen kävimme ajelemassa Gersonin kanssa kahdessa DIC:n yhteisössä, joissa molemmissa on muun muassa päiväkodit. Olen ajatellut, että Katutura on köyhien tai vähävaraisten asuinaluetta, mutta Gerson kuvaili niitä enemmänkin keskiluokkaisten asuinalueiksi. Kävimme yhteisökylissä Kilimanjarolla ja Kabila Havanassa, joissa hänen mukaansa ovat Windhoekin slummit ja todella todella köyhät ihmiset. 

Näkymiä Kilimanjarolta kaupunkiin.

Kilimanjaro oli rakennettu kauas kukkulan laelle, missä ei vielä ole muuta asutusta. Peltihökkeliasutus alkaa alempaa parin sadan metrin päästä.

Kilimanjaron yhteisön mailla on myös noin kolmenkymmenen HIV-naisen ylläpitämä viljelmä, jonka sadosta saaduilla tuloilla naiset pyrkivät elättämään itsensä. Viljelmä ei ole suuren suuri ja naisia on monta, joten... Kuvassa keskellä on Gerson Neliwa. 

Maisemia matkalla Kilimanjarolta kaupunkiin.

Lapset (ja usein myös aikuiset) vilkuttavat iloisesti ohi ajaville autoille. 

Täällä on lukemattomia hiussalonkeja, autopesuloita, katukeittiöitä ja kojuja... Ihmisiä ei voi syyttää yrityksen puutteesta. 

Kabila Havanan yhteisökylä.

Triomme Sister and her sisters lauloi päiväkodeissa taas lonkalta jotakin, ja Gerson toivoi, että voisimme jonakin sunnuntaina tulla hänenkin kirkkoonsa esiintymään. Saapa nähdä kuinka monessa paikassa ehdimme käydä laulamassa, sitten olemme kyllä jo paikallisia julkkiksia, sillä täällä melkein kaikki kristityt käyvät kirkossa joka sunnuntai. Kaupan kassalla minut jo tunnistettiin, kun edellä menevä nainen Namibian Poliisista tervehti oikein tuttavallisesti ja sanoi, että sinähän olit meidän kirkossamme sunnuntaina!

Yksi asia on mielestäni aivan ihmeellinen täällä. Kaikki ihmiset, siis oikeasti kaikki, joilla on jonkinlainen koti ja katto pään päällä, pukeutuvat kauniisti ja siististi. Täytyy oikeasti ihmetellä, miten on mahdollista, että olosuhteissa, joissa on vettä, sähköä ja muita välttämättömiä tarpeita käytössä rajallisesti tai ei lainkaan, on mahdollista laittautua niin siistiksi. Etenkin naiset panostavat pukeutumiseen ja kampauksiin. Tukat ovat joko kauniisti letitettyjä tai päässä on peruukki. Gersonin matkassa voimme ehkä jonakin päivänä päästä kotivierailulle johonkin peltihökkeliin.

DIC-kierroksen jälkeen kävimme piipahtamassa ELCINin päiväkodissa Toivo Tirrosessa, joka on tietysti lingvistin lempipäiväkoti, sillä Toivo Tirronen on kirjoittanut ndongan kielen kielioppi- ja sanakirjan, joista ensimmäistä luen iltalukemisena ja käytän myös hyönteis- ynnä muuna lätkänä, koska se on lähes aina käden ulottuvilla. (Ei sillä että vielä ndongaa osaisin, kunhan lueskelen…) Kun naapurin eläinrakkaat tytöt pyydystävät kaikki kämppään tulleet hyönteiset muovipurkkeihin ja kiikuttavat kiltisti takaisin luontoon, minä mätkin niitä Toivo Tirrosella. Tästä on syntynyt erittäin käyttökelpoinen sanonta (lyödä Toivo Tirrosella), joka toimii niin käytännössä kuin hyvänä uhkauksenakin. Tytöt ovat vitsailleet, että jos joku yrittää ryövätä minua kadulla, minä kaivan Toivo Tirrosen laukusta ja alan heristelemään ja mätkimään sillä. Varmasti pakenevat kaikki paikalta! ;)

Meme Laimi Toivo Tirrosesta vei meidät kotimatkalla Katuturan jollekin ”ostoskadulle”. Yhdessä kojussa oli räätäli, joka oli käynyt joskus 70-luvun lopulla Suomessa, Helsingissä ja Kotkassa. Hän oli erittäin ystävällinen mies ja varoitteli meitä tyttöjä kojujen välissä kulkevista ”pahoista pojista”. Päätin ostaa häneltä perinnekankaasta tehdyn mekon, vaikka täkäläiset mekot eivät olekaan ”ihan sitä minun ominta tyyliäni”. Onneksi räätäli lupasi hieman modifioida mallia ja tehdä vielä huivin erittäin kohtuulliseen 250 dollarin hintaan. Nyt vain pitäisi ehtiä jossain välissä käydä siellä hakemassa puku!  

Tiistaina sain lisäksi kuulla, että minun on muutettava seuraavana aamuna pois omasta flatistani, sillä huoneistoon oli jo aiemmin tehty varaus muutamaksi päiväksi. Illalla kasasin suurimman osan tavaroistani ja kiikutin ne Ullan ja Eevan kämppään, loput tavarat seuraavana aamuna ennen töihin lähtöä. Keskiviikkona kävin tutustelemassa Paulinumin (United Lutheran Theological Seminary) kirjastoon Hatakan Pauliinan opastuksella. Aakkostin kirjat kaunokirjallisuushyllykössä, kun se oli ajan kuluessa mennyt ihan sekaisin. 18.10. alkaen työskentelen parin viikon ajan Paulinumissa kirjastoapulaisena.

Torstaina ja perjantaina olin aamupäivät auttamassa Hoosiannan päiväkodissa, koska teacher Rebeka olisi muuten ollut aivan yksinään lasten kanssa. Minä sain pienten ryhmän vastuulleni, ja lapset kyllä osasivat koetella minua. Juuri kukaan ei totellut, kuunnellut tai jaksanut keskittyä tekemiseen. Lapset kinastelivat ja tappelivat keskenään, itkivät, kävivät pissalla ja hyppivät pöydiltä. Ja taas itkivät ja kielivät toisistaan, vuoron perään. Kaikenlaista rumaakin kuulin lasten suusta. Perjantaina sujui sitten paremmin. Opetin lapsille parin tutulla melodialla menevän lastenlaulun suomenkieliset sanat. Lapset jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sillä he ovat tottuneet laulamaan, paljon! Jokainen aamu alkaa laulu-leikeillä, ja lapset muistavat hirveän paljon ulkoa erilaisia opettavaisia lauluja. Minullakin on jo lempilaulu: ”Jesus made me beautiful. This is my head, these are my hands, these are my feet, shake your body!” Ja sitten sheikataan vartaloa!

Evästauoko.

Oikealla minun ihastustyttöni (se)tswana Mpo.

Perjantaina iltapäivällä aloitin lisäksi Hatakan poikien kanssa Suomi-koulun, Aapolle neljännen ja Juholle kuudennen luokan äidinkielen opetuksen. Parituntinen kului lähinnä kieliopillisia termejä kerraten ja kirjoittaen. Pojat lähtivät koulun jälkeen yökylään, vanhemmat ulos syömään, ja minä jäin 6-vuotiaan Elinan kanssa kotiin katselemaan Barbie-elokuvia. Tällaisista lapsenvahtihommista minäkin tykkään! Iltamyöhällä kannoin tavarani naapurikämpästä uuteen huoneistoon, sillä ilmeisesti vanhaan kämppääni oli sama porukka jäänytkin pidemmäksi aikaa. Muuton jälkeen oli vielä edessä pakkaus Swakopmundin-viikonloppureissua varten.