Viimeiset viikot Windhoekissa

Sadekausi on alkanut viimein oikein kunnolla. Joulukuun alussa satoi melkein joka päivä. Onneksi kuurot ovat olleet kohtuullisen lyhyitä ja alkaneet vasta iltapäivällä, joten ihan koko päivää ei ole tarvinnut katsella harmaata taivasta. Viimein oli pakko hankkia sateenvarjokin…

Sateenkaaren pää on aina samassa paikassa! :)

Olen liikkunut täällä enää vain ”Katutura-takseilla”, koska luottotaksiemme kellot alkoivat tikittää väärää tahtia ja taksia sai odottaa joskus tunninkin. Tänne saapuessani taksit tuntuivat aivan naurettavan hintaisilta ja saivat aikaan kuuluisaa säälintunnetta ja kukkaronnyörit löysiksi. Myöhemmin kuulin, että he saattavat tienata jopa tuhat dollaria päivässä. Kun ei juurikaan ole  muuta julkista liikennettä tarjolla, takseja käytetään paljon! Nykyään en ole maksanut kyydeistäni sen enempää kuin todelliset hinnat (8/16 $) ovat, koska huristelen taksilla monta kertaa päivässä. Jos joku pyytää enemmän hintaa, jään odottamaan seuraavaa taksia. Ja vaihtorahat tippuvat käteen pyydettäessä, jos joku joskus yrittääkin vedättää. Muissa tapauksissa olenkin luopunut järkevistä (?) periaatteistani, vapauttanut säälinappulani ja alkanut antaa rahaa kaikenmaailman kaltoin kohdelluille. On oikeastaan ihan sama, ovatko he oikeasti siinä tilanteessa kuin väittävät olevansa vai ovatko vain keksineet helpon keinon ansaita rahaa. Minulle itselleni jää kuitenkin parempi mieli, jos en vain kulje ohi. Ja minulle muutama dollari ei ole mitään, mutta heille se voi olla paljon.

Pohjoisen reissun jälkeen elämä on ollut melkoista haipakkaa täällä Windhoekissa. Yhden päivän kävin Paulinumin kirjastossa tekemässä keskeneräiset hommat loppuun ja pari kirkkokeikkaa ehdittiin heittää vielä Sister and her sisters and her brother -kuorolla ennen kuin nuo sistersit lähtivät koto-Suomeen. Sen jälkeen on alettu valmistella Hatakoiden lähtöä Suomeen. Olen ollut lähinnä lastenhoitoapuna kotona tai erilaisissa tilaisuuksissa. Sitten on pidetty vielä pari kertaa Suomi-koulua ja tyttökerhoa.

Viimeiset pari viikkoa olen avustanut pakkaamisessa. Muutto maasta toiseen ei ole ihan samanlaista kuin maansisäinen muutto. Rahtina lähtevien laatikoiden sisältö on luetteloitava tarkasti, laatikoihin on laitettava erilaisia yhteystietoja, ne on numeroitava, punnittava ja mitottava. Ja sopivan rahtifirman löytämisessä on tietysti myös omat ongelmansa… ;) Minä olen mm. lajitellut kirjoja oikeille omistajilleen, sillä osa kirjallisuudesta on lähetystön, osa Lähetysseuran, osa Hatakoiden, sitten olen vähän pakkaillut ja lopulta hoitanut sihteerin hommia, eli kirjoittanut pakkauslistoja, kerännyt koko- ja painotietoja, printtaillut osoitetarroja jne. 70 laatikkoa lähtee jossain vaiheessa seilaamaan Suomeen.

Määäääki haluan Suomeen!

No ok sitten!

1.12. jouluvalot syttyivät keskustassa.

Kaupungin valoja ja kellahtanutta kuuta ihailemassa läheisellä kukkulalla.

Jos en ole koko täällä oloni aikana nähnyt kovin paljon suomalaisia Lähetysseuran väen lisäksi, joulukuun alussa alkoi oikea suomalaistapahtumien putki. Ensin veisattiin Kauneimpia joululauluja 4.12. Kristus kirchessä, joka sijaitsee ihan kaupungin keskustassa, Zoo parkin kupeessa.

Järjestelyt olivat Koivulahtien vastuulla ja minä pääsin vähän auttelemaan. Emerituspiispa Tomas Shivute piti puheen suomeksi! Hyvin sujui, vaikka Suomessa vietetyistä vuosista on aikaa jo kymmeniä vuosia. Lähetysseuran väellä reenailtiin muutamat laulut erilaisilla kokoonpanoilla esitettäväksi. Kirkkokahvit ja joulupuuro tarjottiin Suomen lähetystön residenssissä. Tästä vierailusta olin hyvilläni, koska itsenäisyyspäivävastaanoton aikaan olisin töissä. Lopulta kävi kuitenkin niin, että pääsin myös 6.12. juhlimaan. Ja sehän nyt oli melkein kuin linnanjuhlissa. Harmi vain, että sääkin oli melkein samanlainen kuin Suomessa. Vettä tuli välillä ihan kaatamalla, ja vaikka hyvät telttakatokset olivatkin suojaamassa, juhlat loppuivat melko lyhyeen. 8.12. oli Windhoekin ensi-ilta dokumenttielokuvasta From Namibia with love, joka on suomalaisen Laura Meriläisen opinnäyte eteläafrikkalaiseen opinahjoonsa. Elokuva kertoi suomalais-namibialaisen lähettipariskunnan elämäntarinan ja siinä samalla raotti historiaa Namibian itsenäistymistä edeltäneiltä vuosilta. Koskettavaa katsottavaa. 

6.12. itsenäisyyspäivävastaanotolla Vocal Motion Six
Ari Koivulahdella vahvistettuna. Maamme-laulu.

Viimeinen viikko on tuttujen tapaamista, viimeisten tuliaisten etsimistä ja rentoilua. Pari kertaa olen jo ehtinyt Olympia swimming poolille. Sisäänpääsy on vaivaiset 6 NADia, eli noin 60 senttiä… Sääennusteen mukaan sateita ei ole tiedossa viimeisille päivilleni, joten nyt nautitaan!

Vihdoinkin kuvia ja tarinantynkää Etoshasta ja pohjoisesta

Vihdoinkin! Minua on ihan surettanut, että en ole voinut mitään ladata tänne blogiin, kun nettiyhteydet ovat olleet vähän ohuenlaiset. Omalta koneeltani en ole päässyt yli kuukauteen nettiin. Tukiasemana toimiva kännykkäni ei ole mitä ilmeisimmin ollut riittävä tuki. Nyt sain - naapurin tyttöjen Suomeen kotiuduttua - harjoittelijoiden mokkulan  käyttööni. Aluksi tämäkään ei toiminut, mutta tänä aamuna sitten viimein pääsin nettiin ja tulin heti käyttämään tämän ehkä ainutlaatuisen tilaisuuden hyväkseni.

Tässäpä ensi hätään kuvia loma- ja tutustumisreissultamme pohjoiseen marraskuun alusta. Kuvat ovat tietenkin iPhone-räpsyjä, kun edelleen ne olennaiset piuhat kameran ja koneen välille ovat väärällä pallonpuoliskolla. Onneksi iPhone sentään tekee automaattisesti kuvista todella hienonvärisiä! Muutamat hienot räpsyt 18-kertaisella zoomilla ovat safarioppaamme Willemin facebook-sivuilta kaapattuja.

Tissivuoret matkalla pohjoiseen. Oikea nimi ei jostain syystä jäänyt mieleen...

Matkalla on monenlaisia vaaroja.

Safarimajapaikkamme vain pari kilometriä
luonnonpuiston Andersson's gatelta, suosittelen! 

Ihanat, kovat patjat oli sängyissä. En vain nukkunut kovin
hyvin, kun ulkoa kuului monenlaisia ääniä ja vähän kylmäkin oli,
kun tuuli puhalsi teltan avoimista verkkoikkunoista läpi.  :)

Risuosastossa olivat kylpytilat ja keittiö. 

Ensimmäisenä päivänä kuvattiin lähinnä seeproja. 

"Mullon jano, sun lähteesi vettä..." Suurin osa
Etoshan juomapaikoista on  ihmiskäden rakentamia. 

Näin kuumana aikana eläimet ovat aika laiskoja ja liikkuvat niin kuin hidastetusta filmistä. Ne saattavat olla kylpemässä, juomassa ja makoilemassa koko päivän samalla waterholella.Tiet on rakennettu sen verran kauas juomapaikoista, että eläimet saavat olla rauhassa veden äärellä. Tietysti välillä eläimet liikkuvat myös teillä ja teiden yli, mutta minulle itselleni Etosha oli siinä mielessä vähän pettymys, että eläimet eivät olleet niin lähellä kuin esimerkiksi Tansanian luonnonpuistoissa.

Etosha toimii puistona hiukan eri tavalla kuin useimmat muut Afrikan luonnonpuistot. Vain Namibian Wildlife Resortsilla on lodgeja puiston sisällä, mutta palveluja tarjotaan kaikille puistossa liikkujille. Kolmessa lodgekeskittymässä on camping-alueet, uima-altaat, kauppoja, tankkauspisteet ynnä muita palveluja. Muut lodget sijaitsevat eri puolilla puistoa joko puiston porttien välittömässä tuntumassa tai hieman kauempana.

Matkaoppaamme Willem Minnaar ja matkanjärjestäjämme Chameleon Safaris (http://www.chameleonsafaris.com) palvelivat erinomaisesti. Hintaa kolmen päivän täyden palvelun Etosha-retkelle tuli vajaat 4000 NADia. Pienoinen pettymys oli se, että lupauksesta huolimatta emme lähteneet puistoon safariautolla. Tämä johtui siitä, että matkaan ei lähtenyt meidän lisäksemme muita. Toisaalta nyt ajelimme mukavammalla ilmastoidulla autolla ja saimme pitää hauskaa keskenämme. Viimeinenkin pettymyksen tunne haihtui siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei kovin moni muukaan puistossa kulje safariautolla. Tämä oli erilainen safari ja kokemisen arvioinen!

Noin 10 prosenttia luonnonpuistosta paloi vähän ennen matkaamme.
Tässä paikassa tuli on riehunut jo vähän aikaisemmin.

Springbokkeja on puistossa kymmeniätuhansia.

Safarilla voi olla myös näin rentoa. Okaukuejon
waterholella hieman ennen auringonlaskua.

Hienoja varjoja. 

Toisen päivän aamuna näimme leijonalauman ensimmäisellä juomapaikalla
sekä vilaukselta kaksi gepardia ylittämässä tietä. Tämä kaunokainen makoili rennosti
tienposkessa ja melkein jäi meiltä näkemättä.  Ulla meinasi tukehtua
aamupalajogurttiin huutaessaan: "There was a lion!"

Hui miten kaunis hän onkaan!

Etosha pan, joka sadekaudella täyttyy vedestä.
Valtavat 4731 neliökilometriä. 

Oi mikä ihana lämmin tuuli ja auringonpaiste. 

Etosha lookout.

Noin puolivälissä puistoa Halalissa. Näillä paikoilla jaksaa odotella eläinten saapumista pitempäänkin.

Baobab tree.

Norsuja polskuttelemassa juomapaikalla nimeltä Aus.

Oryx eli gembok. Yksi kauneimmista eläimistä. Tämän eläimen talja sopisi
kyllä minunkin lattiaani koristamaan. Toisena safari-iltana lodgen
grillissä paistui  gembokin lihaa ja todella hyvää oli!

Maailman ihanin eläin, Spotty-seepra.

Kyllä tässä ihan polski!

Safarilta suunnistimme Otjiwarongoon, jossa nukuimme yhden yön Out of Africassa.
Mukava B&B- + lodgemajoitus. Tässä lodgen uima-altaalla.  

Ja sitten lähdettiin perjantaina 4.11. suunnistamaan pohjoista Ambomaata kohti oranssilla bussilla. Lipun saaminen bussiin oli oma ruljanssinsa. Olimme lähdössä Windhoekista safarille tiistaiaamuna ja menimme ostamaan bussilippuja maanantaina, koska emme enää palaisi takaisin pääkaupunkiin. Lippuluukulla kuitenkin ilmoitettiin, että perjantain bussin lippuja myydään vasta keskiviikosta lähtien. Mistä lie lipunmyyjä nyrjäyttänyt nilkkansa, mutta bussilippuja ei todellakaan meille herunut. Työntekijöillä on täällä melkoisesti henkilökohtaista vaikutusvaltaa, (jota sitten kaikin tavoin käytetäänkin) mutta toisaalta sitten myös vastuuta.

Aikani luukulla aneltuani saimme kuin saimmekin liput bussiin. Lupasin maksaa vaikka Windhoekista saakka - vaikka nousisimme kyytiin Otjiwarongosta - ja niin kuulemma täytyisikin, koska muuten ei olisi paikkojakaan, sillä siihen mennessä bussi olisi jo ihan täynnä. Toinen lippuluukun naisista oli ystävällisemmällä päällä, kyseli kohteliaasti matkasuunnitelmiamme ja äkäisempi tokaisi sitten puolen tunnin mankumiseni jälkeen, että tuo toinen varmaan voi kirjoittaa teille liput. Näin tapahtui.

Reissultamme soitimme sitten moneen kertaan bussitoimistoon, ja varmistelimme, että tulemme kyytiin Otjiwarongosta. Soitimme perjantaiaamuna myös kuljettajalle, jotta tietäisimme olla oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa odottamassa bussia. Kuljettaja tunnusti ollessaan jo 45 minuuttia myöhässä saapumisaikataulusta, että ei ihan ehdi perille oikeaan aikaan. Nice. Olimme k o k o Otjiwarongon pällisteltävänä, käteltävänä ja kosiskeltavana Puma-stationin pihalla melkein puolitoista tuntia liian aikaisin...

Hikinen ja piiiiiitkä matka pohjoiseen täpötäpötäydessä bussissa. 

Meille oli jätetty etupenkit vapaaksi. Muuten bussi olikin ihan ammuttu täyteen. En ymmärrä, miten se ihmis- ja tavaramäärä edes mahtui sisään. Monilla tuntui olevan mukana koko omaisuus: peitot, tyynyt, patjat, hervottomat laukut... Ruumisarkkukin kulki tavaratilassa mukana. Ei tullut kysyttyä, oliko tyhjä vai täysi. Alkumatka sujui ihan mukavasti, mutta kun päästiin Ambomaalle, matkanteko sai eri tahdin. Ihmisiä jätettiin pois kuka minkäkin pensaan tai kummun kohdalla, lapsia käytettiin puskapissalla, vuohia, aaseja ja karjaa väisteltiin, välillä joku lähti ulos ja sitten odoteltiin ja kuunneltiin, kun kuljettaja huusi vihaisesti ja herraties mitä. Ihan oli kokemisen arvoinen tämäkin tapa liikkua.

Ovea availi ja sulki (ihan oli melko vahvalla narulla kiinni)
oikein söpöliini nuori mies. Siinä se meidän matkamme sitten rennosti sujui,
sukkaa kutoen, jalkoja ojennellen ja...

Nukuimme yöt upealla lähetysasemalla, joka on jo yli satavuotias talovanhus ja antanut kodin lukuisille lähetystyöntekijöille. Nykyään pihapiirin talot toimivat vierasmajana. Minun muutamat päiväni Oniipassa kuluivat nopeasti muun muassa pihalla auringosta ja kuumuudesta nauttien. Kävimme Ullan ja Eevan kanssa sunnuntain jumalanpalveluksessa ja FELM:n toimiston aamuhartaudessa laulamassa, Tupanduleni-kuoron kanssa reenailemassa ja Olukonda-museossa eli Martti Rautasen entisessä kotitalossa vierailemassa ja nauttimassa perinteisin metodein valmistetun amboaterian. Aika monta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi söin hiekkaa. ;) No, ihan syötävää ruoka kyllä oli, mutta perinnejuoma, tuo hiekalta näyttävä velli meni alas aika väkinäisesti. (Siinä ei kyllä tietääkseni ollut hiekkaa...) Museovierailu oli yksi kohokohdista pohjoisessa. Ei sillä, että museossa olisi suuren maailman tyyliin mitään katsottavaa ollut, mutta silti historia tuntui tulevan lähelle. Tietoa oli esillä tarinoina ja valokuvina ja joinakin läheteiltä säilyneinä tavaroina.

Jos joutuvat tämänkin päivän lähetit tekemään ja osaamaan melkein "mitä vain", niin ovat kyllä ennen vanhaankin olleet melko taitureita, muun muassa kielitieteilijöitä!!

Lähetysasemalla on tietysti myös sauna, joka oli juuri saanut upean pintaremontin parin vapaaehtoisen lääkärimiehen työpanoksella. Kaasukiuas ei valitettavasti toiminut ihan niin kuin meikäläisten saunassa on tapana, ja löyly jäi vähän laihaksi. Vähän oli kuitenkin kuumempaa kuin pihan puolella! :)

Tupanduleni-kuoron reeneissä Oniipassa.

Lähetysaseman pihalla tapasin tumman naisen, joka esitteli itsensä Laina Kiveläksi. Oli saanut nimensä (sukunimi ei sentään ihan virallinen) lähetiltä, niin kuin niin moni täällä: on Hilmaa, Hiljaa, Lainaa, Ainaa, Selmaa ja niin edelleen. Erityisesti suomalaisperäiset naistennimet ovat edelleen käytössä. Nimistä lienee pääteltävissä myös lähetystyön kulta-aika!

Laina "Kivelän" lapset esiintymässä lähetysaseman pihalla.

Viimeinen päivä Oniipassa kului Hatakan lasten kanssa läksyjä tehden. Hatakat olivat matkalla Angolasta, entisestä kotimaastaan vierailulta ja pääsin sitten heidän kyydissään takaisin Windhoekiin. Auto oli ihan ammuttu täyteen, mutta matka oli aivan yhtä unelmaa sen koko 7 tuntia ilmastoidussa autossa!